lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannuspäivän aamu

   
Aamuviideltä sataa tihuuttaa vettä. Sää ei ole niin kesäinen kun juhannuspäivästä odottaisi, lämpöasteita seitsemän. Joka tapauksessa aikeeni lähteä maastoon pitää. Hyvin nukutun yön jälkeen ei edes huomaa ilman koleutta, varsinkin kun on pukeutunut samaan tapaan kun huhtikuun retkipäivinä. Parinkymmenen kilometrin pyöräily ja olen määränpäässä, syrjäisellä metsäautotiellä, seutukunnan ainoan metsäksi tunnistamani kohteen laiteella.
Työnnän pyörän tiensivuun ja aloitan maaston tarkastelun. Tarkoitus olisi tutkia mahdollisimman tarkkaan koko puolenkymmenen hehtaarin metsälohko. Ensisijainen toive on löytää alueella pesivän pohjantikan pesäkolo. Koko kevään ja alkukesän paikalla on tavattu pohjantikka, usein vieläpä pariskunnan molemmat sukupuolet.
Hämärä ympäröi heti minut kun astun metsän sisään. Kostea sateen tuoksu nousee aluskasvillisuudesta, pensaiden ja näreiden oksien vesipisarat kastelevat vaatteet. Koetan mahdollisimman paljon etsiä väljiä kulkureittejä puiden lomasta, vaikka se vaikeaa onkin. Tuulen kaatamat puut estävät monella kohden kulkua ja joudun kiertämään niistä tuoreimmat. Vanhojen tuulenkaatojen yli kulkeminen on helppoa koska ne ovat sammaloituneina painuneet usein aivan maata vasten. Sitä vastoin uudemmat ovat oksien varassa korkeammalla ja vielä tiheän oksaisia, neulaset ruskeina vielä oksissa kiinni.
Pohjakasvillisuus on yksitoikkoisen vihreää. Käenkaalin valkeat kukat ovat kuihtuneet ja vanamo ei ole vielä metsän hämärässä ehtinyt kukkimaan kuten avoimilla metsämailla. Kielokasvustoissa lehtien päälle on kertynyt vesipisaroita ja metsäimarteen kasvustot peittävät laajalti metsänpohjaa. Saniaisista metsä- ja isoalvejuuri muodostavat kasvutuppaita, kuin pieniä vihreitä suihkulähteitä. paikoin kasvillisuuden lomassa hohtaa pienimuotoinen tähtiryhmä, tähtitalvikin nuokkuvat kukat täplittävät hehkuvan valkoisina tummanvihreää pohjakasvillisuutta. 
  
    Tähtitalvikin nuokkuvat kukat täplittävät tumman vihreää pohjakasvillisuutta

Peippokoiraiden laulu kaikaa ympäri metsäaluetta. Niillä on uusintapesye aluillaan, sillä ensimmäisen pesyeen poikaset ovat jo maailmalla. Mustarastas ”kotkottaa” taustalla ja kauempaa kuuluu kulorastaan laulu. Puukiipijä kapuaa puunrungolla, silläkin jo uusintapesye meneillään. Pohjantikka vain ei ota löytyäkseen. Käpytikkapari sentään antaa äänekkään hälytyksen tullessani sen pesäkolon tuntumaan. Oudon alhaalla tikkojen pesäkolo kuusen kyljessä on, ensin jo epäilen tulleeni pohjantikan pesäkololle. Ei kuitenkaan, sillä käpytikkapari ruokkii tänne jälkikasvuaan. Olisivatko käpytikat vallanneet pohjantikalta sen rakentaman pesäkolon, sillä koskaan ei kohdalleni ole alle metrin korkeudessa olevaa käpytikan koloa osunut.
Sade on tauonnut ja pilvien lomasta pilkahtaa hetkeksi auringon säde metsän pohjalle, sammuakseen kuitenkin lähes välittömästi. Metsä kietoutuu taas tuohon hämärän pehmeään syleilyyn. Punakylkirastas kiukuttelee kuusen oksistossa, sillä ovat poikaset maastossa. Peippopari ja sinitiainen tulevat punakyljen tukijoukoiksi varoittelemaan. Lintuja kertyy lisää, tiltaltti, talitiaispari, mustarastas ja läheisen metsäaukion räkättirastaat. Katson parhaaksi poistua etäämmäksi punakyljen tontilta ja samalla taakse jäävät linnut rauhoittuvat, palaillen kukin omiin askareihinsa.

    Nuori palokärki tutkii tarkasti alapuolella tarkkailevaa maastopukuista otusta

Tumma hahmo lentää ylitseni ja laskeutuu lähikuusen rungolle. Nuori palokärki tutkii ympäristöä, siirtyy oksalle istumaan varsin epätyypillisesti tikkalinnuksi. Tarkastelee tutkivasti liikkumatonta olemustani, mutta kun ei saa selvää maastopukuisen otuksesta, siirtyy yläpuolelleni naputtelemaan kuivunutta kuusta. Jatkan matkaa ja palokärki jää luottavaisesti takomaan kelokuusta, niin että kuorenpalat sinkoilevat. Yllättäen törmään sitten kuivunutta kuusta kuorivaan pohjantikkaan. Koiras pohjantikka ruokailee paikalla eikä sillä tunnu olevan kiire minnekään. Puoli tuntia seuraan lintua ja kun se vain jatkaa ruokailuaan, on pakko alkaa uskoa, että tämän reviirin parilla on pesintä tältä kesältä ohi. Käpytikat ovat todella vallanneet pohjantikan pesäkolon, eikä pohjantikoilla enää ole ollut rahkeita aloittaa alusta uuden pesäkolon rakentamista.

    Koiras pohjantikka ruokaili kaikessa rauhassa, ilman kiireen kierää parhaimpaan pesimäaikaan


Kierrän vielä loppuosan metsäalueesta, saan pyypoikueen lentoon jaloistani. Pienet alle nyrkin kokoiset poikaset pörräävät muutamia kymmeniä metrejä ja jäävät kuusten oksille nököttämään. Pyyemo kiertää hermostuneena ympärillä toistaen lipisevää varoitustaan. Tännekin ilmaantuu mustarastas kotkottamaan, aivan kuin olisi huolissaan omista poikasistaan. Osa tästäkin metsälohkosta on ollut vanhaa peltomaata, joka on jo osin soistumassa. Pystyyn kuolleita närekuusia ja osaksi umpeen kasvaneita sarkaojia, joista yhden päässä on pieni kirkasvetinen lähde lirittämässä vettä ojan pohjalle rahkasammalikkoon. Lopuksi on ylitettävänä vielä pieni jäkäläpeitteinen kallionnyppylä ja päädyn polkupyörälle juuri kun alkaa taas sataa tihuuttaa vettä. 

    Pikkupyy osaa lentää jo heti pesästä lähdettyään 

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Puheenjohtajan juhlapuhe 40-vuotisjuhlissa



Tervetuloa Valkeakosken Lintuharrastajien 40-vuotisjuhliin!

Niin, 40 vuotta lintuharrastusta Valkeakosken seudulla, muistellaanpa miten tähän on tultu?

Linnuston tutkimuksella ja lintuharrastuksella on pitkä historia Valkeakosken seudulla. Jo 250 vuotta sitten Christopher Herkepaeus kuvasi Hauhon linnustoa selonteossaan Hauhon pitäjästä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla täällä liikkui - ja myös asui - useita tutkijoita, tunnetuimpana Kaarlo Erik Kivirikko, jonka komea huvila on edelleen pystyssä Rapolan Hirvikallion kupeessa. Kivirikon jälkeen täällä lintuja tutkivat mm Kaarlo Liukkonen ja Pentti Linkola. Paljon mielenkiintoisia havaintoja löytyy näiden miesten teksteistä, jopa lajeja joita ei ole sen koommin täällä nähty. Saisimmekohan 50-vuotisjuhliin tehtyä sen julkaisun, jossa kaikki nämä mielenkiintoisimmat tiedot alueemme linnustosta ja tutkimuksen sekä harrastuksen historiasta olisi samoissa kansissa, tällä kertaa aika ei siihen riittänyt.


Ensimmäiset 200 vuotta täällä siis tutkittiin lintuja. Mutta varsinaisen lintuharrastuksen voidaan katsoa ottaneen ensiaskeleensa vasta 50-luvun lopulla. Kesäkuussa 1959 syntyi Tykölän rengastuskerho, jonka primus motorina toimi Olavi Liukkonen. Rengastuskerhosta ja sen liepeiltä on alkanut monen paikallisen, nyt jo vanhan parran, lintuharrastusura. Tykölän rengastuskerhoa voidaankin hyvällä syyllä pitää Valkeakosken Lintuharrastajien edeltäjänä.

Oma tärkeä roolinsa oli myös koulujen luontokerhoilla, Roukon Yhteiskoulussa Vapsahaiset ja Valkeakosken Yhteiskoulussa Kimalaiset. Nämä biologianopettajien vetämät kerhot loivat pohjaa monen nuoren harrastajan mielessä järjestäytyneelle yhdistystoiminnalle. Tarve kasvoi etenkin koulun loputtua kun aktiivisilla nuorilla lintuharrastajilla ei ollut enää pääsyä koulujen kerhoihin.

Paine omalle yhdistykselle kasvoi 70-luvun alussa. Lintuharrastajien määrä Valkeakoskella oli noussut jo pariin kymmeneen. Tällöin puhuttiin yleisesti lintumiehistä, naisia ei joukossa vielä näkynyt. Tampereelle syntyi oma lintutieteellinen yhdistys, mutta siihen kuuluminen koettiin Valkeakoskella nuoren sukupolven keskuudessa hankalaksi, Tampereelle kun oli vaikea mennä kokouksiin ja yhteydenpito oli haasteellista lankapuhelimen ja kirjeiden varassa.

Omasta yhdistyksestä keskusteltiin, mukana olivat tässä vaiheessa ainakin Rainer Häggblom, Jorma Liesma ja Jorma Ahola. Keskustelut johtivat lopulta perustavaan kokoukseen, joka pidettiin Roukon koululla 14. maaliskuuta, vuonna 1974. Paikalla oli 19 perustajajäsentä, joista paikalla täällä tänään noin puolet.

Yhdistystoiminta käynnistyi vilkkaana, välittömästi tehtiin mm. oma lehti, Emäpitäjän Ornitologi. Lehteä tehtiin noin kaksi vuosikymmentä, kunnes se loppui toiminnan hiljetessä 90-luvulla. Yhdistyksen historiaan mahtuukin niin ylä- ja alamäkiä, sekä tasaista aikaa, jolloin vain pakerrettiin eteenpäin tai pidettiin yhdistystä hengissä.

1980-luvulla tulimme tunnetuiksi tornitologeina. Lintutorneja nousi, ei nyt ihan joka niemen notkoon ja saarelmaan, mutta lähes joka lintujärven rantaan kumminkin. Silloinen puurtaminen loi hyvän lintuharrastusinfrastruktuurin alueellemme, josta saamme edelleen nauttia. Pari tornia on kuitenkin jo kadonnut ja uusillekin torneille ja piilokojuille on kysyntää, näissä on nykyisille ja tuleville aktiiveille purtavaa.

Niin, lintumiehet ovat edelleen enemmistö, mutta naiset ovat vihdoinkin vauhdilla tulossa mukaan. Tämän kevään jäsenhankintakampanja onkin tuonut yhdistykseemme paljon naisia, mikäs sen mukavempaa tässä ukkoutuvassa porukassa. Uutta verta on haettu myös nuorisosta, tosin huonolla menestyksellä, pieni kipinä kuitenkin vielä elää että saisimme joskus oman nuorisojaoston. Näin ollen pidämme lippua korkealla ja otamme jäsenistön ikärakenteen muutoksen huomioon, seuraavaan torniin joka todennäköisesti nousee Lempäälän Ahtialanjärvelle, tulee pääsemään myös rollaattorilla.

Tämän pidemmittä puheitta: Suuret kiitokset kaikille yhdistysaktiiveille jotka vuosikymmenten varrella kehittivät yhdistystämme ja pitivät sen hengissä! Ja voimia nykyisille aktiiveille, yhdistys on jälleen hyvässä nousussa!

Mukavaa iltapäivää ja iltaa teille kaikille!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

VLH 40 v


 Puheenjohtajan juhlapuhe



Kippis ja klaus!!!!



 Juhlakansaa



BirdLifen tervehdys: Aki Arkiomaa


Rainer ja Kuunkuiskaajat



Juhlakansaa





Kuunkuiskaajat, jotka tässä vaiheessa olivat vaihtaneet nimensä Kuikankuiskaajiksi!!!



Juhani Koivun esitelmä 



Sääksisäätiön muistaminen yhdistykselle



Iltapäivä jatkui kakkujen ja kahvin merkeissä.


Ilta jatkui saunan, salaatin, makkaran ja saunajuomien voimalla.  Muuta se on toinen tarina se.

Kiitokset järjestäjille, osallistujille ja ennenkaikkea perustajajäsenille joita ilman ei 40 v juhlia olisi ollut!