keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Lintuharrastuksen kolmas kategoria - kärsimysornitologia


LINTUHARRASTUKSEN KOLMAS KATEGORIA ▬ KÄRSIMYSORNITOLOGIA   

Muistini mukaan, joka alkaa olla jo ilmiselvästi aika hutera, olen ko. artikkelin useammassakin paikassa julkaissut - tai se on julkaistu. Kun pyyntöjä erilaisista kirjoituksista tulee vuosien mittaan kymmenittäin, ei edes muista mihin on minkäkin artikkelin kirjoittanut. Tämä sattui käsiini - tai eteeni näytölle etsiessäni erästä runoa, joka on minulle hyvin mieluisa. No, joka tapauksessa kun se siellä kymmenien ja kymmenien tekstien joukossa sopivasti oli laitan sen tännekin, josko jollain sattuisi olemaan aikaa lukea toisenlaisesta lintuharrastuksesta. Harrastuksesta, jota varsin harvalukuinen harrastajajoukko harrastaa:


LINTUHARRASTUKSEN KOLMAS KATEGORIA - KÄRSIMYSORNITOLOGIA

Jorma Ahola

Pääosa tutuista ja tuntemattomista mieltää lintuharrastajan lintubongariksi. Kun kuitenkin koko harrastukseni perustuu niin sanottuun kärsimysornitologiaan, en itse koe olevani lähelläkään bongaria. Jos kotipeltoani sivuavalle sähkölangalle siunaantuu punapäälepinkäinen, niin toki sen havainnoin koska ohi kuljen. Tosin kun se sitten Kannistonmäkeen ilmaantui ei ollut sillä kertaa asiaa siihen suuntaan. En siis kuitenkaan lähde sitä varta vasten kiikaroimaan viiden kilometrin päähän Kannistonvainion laitaan. Koska lintu on havainnoitu ja vielä kymmenien lintubongarien ja –harrastajien voimin on se mielestäni riittävän huolellisesti kirjattu tulevia lintuharrastajasukupolvia varten.

Kuitenkin kaikin tavoin toivon saavani kotikuntani luonnosta ja eritoten sen linnustosta mahdollisimman paljon tietoa, kerään sitä havaintokansioihin, niin maastosta kuin erilaisista muista lähteistä. Lienee sanomattakin selvää, että maastohavainnot, erittäin erilaisiin laskentoihin perustuvat antavat tästä parhaan ja tarkimman kuvan. Kaiken kaikkiaan havaintomateriaali yleensä ottaen pitäytyy vain muutamia vuosikymmeniä taaksepäin. Ainoastaan vesilinnuista, petolinnuista ja selkävesilinnuista on vanhempaa materiaalia, jotka perustuvat lähes yksinomaan Pentti Linkolan keräämiin laajoihin selvityksiin. Nämäkin laskennat alkavat vasta 1940- ja 1950-lukujen taitteesta. Kaarlo Liukkonen havainnoi lintuja Tykölän kartanon ja Tykölänjärven seutuvilla vuodesta 1923 aina 1950-luvun alkuun. Tykölässä havainnointi siirtyi nuorempien käsiin Olavi Liukkonen ja Leena Jaanu (ent. Hyyppä) jatkoivat alueella havainnointia aina 1960 luvulle saakka. Sittemmin havaintotehokkuus oli joltisenkin vaisua, kunnes havainnointia jatkavat taas uudella innolla Leena ja Erkki Jaanu.

Vanhoja lintuhavaintoja olen käsiini edellä mainituilta saanut, kuitenkin on kymmenittäin henkilöitä joilla noilta samoilta vuosikymmeniltä havaintoja löytyy, mutta lienevätkö nuo havainnot jo hävinneet tai hävitetty pölyttymästä kaapeista ja pöytälaatikoista. Pertti Nikkasen Havainnot kirjasin jo aikapäiviä, niiltä osin kun Pete vielä jaksoi muita havaintoja kuin petolintujen pesä- ja rengastustietoja. Ne joudun kuitenkin vielä sattuneesta syystä Peteltä uudelleen kirjaamaan. Jorma Liesma antoi Valkeakoskelta pois muuttaessaan havaintomateriaalinsa ja kun sen sittemmin sain itselleni osapuilleen kopioitua, palautin kansioröykkiön Jormalle. 1990 luvun alun havaintokirjoja on ollut kopioitavina, Risto Vilpas antoi havaintokirjansa tuolta ajalta tarkasteltavaksi ja ne myös Valkeakosken havaintojen osalta kopioin. Valkeakosken Lintuharrastajien koottuja havaintoja olen kirjannut sitä mukaa kun aika on myöten antanut, kerran tietokoneen virusinfektio hävitti bittien taivaaseen noin 23000 valmiiksi tietokantaan kirjattua havaintoa. Nyttemmin olen pitänyt työkoneen irti kaikista sähköisistä yhteyksistä ulkomaailmaan ja käytän kahta eri varmuuskopiosysteemiä, jotta ne tiedot joita olen tähän saakka Valkeakosken luonnosta ja linnustosta kirjoittanut, säilyvät. Niin sanotusti luettavaan muotoon kirjoitettua tekstiä on kertynyt useita satoja sivuja, mutta ikävä kyllä vie vielä vuosia saada kaikki kootuksi ”yksiin kansiin”, johtuen käsittämättömistä määristä ulkopuolisia projekteja.

Edellä oleva olkoon johdantona kirjoitukselle joka käsittelee tuota niin ”tuskallista” laskentojen värittämää ”kärsimysornitologiaa”.



LINJALASKENTA

Kevät 2006, kolmen iltapäivän ja illan aikana kävin perkaamassa 4,5 kilometrin laskentalinjan risuista ja hakkuujätteistä. Edellisestä perkauksesta oli kulunut lähes puoli vuosikymmentä.

Tämän vuoden keväällä suoritin maastolaskennan kolmeen kertaan 8.5., 25.-26.5. ja 11.6., tuo viimeksi mainittu päivä oli varsinainen laskentapäivä, jota voidaan verrata aikaisempien vuosien laskentoihin. Laskennat tällä reitillä aloitin 1982 ja sen jälkeen se on vuosittain suoritettu, ensin vuoteen 1986 kaksi kertaa muutaman päivän välein ja vuodesta 1987 kertalaskennalla. 

Kello soi 02.30, eväät ja kansiolaukku odottaa pöydällä, kun kaikki aamuvalmistelut on tehty, on aika lähteä. Ulkona laulavat ensimmäiset linnut vaikka aurinko ei vielä ole noussut. Pyörämatkaa on noin kuusi kilometriä laskentalinjan alkuun. Kello on vartin yli kolme kun lähden liikkeelle, saappaat ja maastohousujen lahkeet ovat märkinä jo heti muutaman metrin matkan jälkeen aamukasteisessa korkeassa heinikossa. Onneksi laskennan alku vajaan kilometrin matkalla on leveää metsäpolkua; peippoja, jopa yksi tiltaltti tiputtelee säkeitään. Punakylki-, laulu- ja mustarastas, puukiipijäpoikue kiertää metsäaukion laidepuissa ja metsäviklo säikäyttää lähtiessään ojanpohjalta varoitusääntään huutaen. Aivan polun vieressä on varpushaukan pesä, emolintu kurkistaa pesässä seisoen reunan yli, valmiina lähtemään pakolentoon mikäli sellainen on tarpeen. Jatkan matkaa pysähtymättä ja lintu jää pesään.

Polku kaartuu oikealle ja linja jatkuu suoraa puolentoista hehtaarin kokoiselle suopursurämeelle. Suopursun tuoksu tuntuu voimakkaana, ei mikään ihme jos sitä ihoon hieromalla saa hyttyset pysymään loitolla. Rämeen laidalla hömötiainen huolestuu kulkijasta, sillä on pienessä koivupökkelössä pesäkolo ja siellä jälkikasvu odottaa einettä. Rämeen vastapuolella töyhtötiainen on samoissa puuhissa, sillä kuitenkin osa poikueesta on jo pesän ulkopuolella. Siinä ne topakkana siivet väristen päälakitöyhtö pystyssä, lyhyine pyrstöineen kerjäävät ruokaa ylityöllistetyiltä emoiltaan.

Rämeen laidasta metsälinja jatkuu tiheään kuusikkoon, punarintakoiraat laulavat kilpaa ja hippiäispariskunnan kutsuäänet lähes häviää niiden helisevään lauluun. Jättiläishaapa kohoaa yksinäisessä ylhäisyydessään kuusirääseikön yläpuolelle ja käyn tutkimassa puun tyven kuten muinakin vuosina liito-oravan varalta. Kaukaa kuuluu lehtokertun laulu, vanhan metsittyneen pellon suunnalta.

Pienen kosteikon läpi on kaivettu metsäoja linjan suuntaisesti ja sen epävakaa reuna pettää jalan alla niin että aika ajoin on laskentakaavake laitettava taskuun, putoamista välttääkseen. Metsänhakkuun jäljiltä oksien ja latvuksien ryteikköä, jossa rätisee pirteä peukaloinen, pyrstö terhakasti pystyssä puikkelehtien kuin hiiri risujen muodostamassa labyrintissa. Kaukana pellonlaiteella säksättää hernekerttu ja viheltelee punavarpunen. Kirjaan lajeja kaavakkeelle, taas kaavake taskuun ja uuden metsäojan ylitys. Aurinko on jo yllättävän korkealla, mutta kasteesta kostea ruoho ei vielä ole ehtinyt kuivua. Korkeassa kuusimetsässä harmaasiepon sirahdukset lomittuvat laulurastaan ja mustarastaan lauluun, rautiainen pudottautuu laulupuunsa latvuksesta kuusinäreikön suojiin. Vanhalla monivuotisella paikalla kukkii valkolehdokki ja vanhasta tottumuksesta myös otan siitä valokuvan. Talitiaispari ilmaantuu kiroilemaan lähistölle kun mietin merkitsenkö kanahaukan kaavakkeelle, muutaman sadan metrin päässä on asuttu pesä, mutta linnut ovat hiljaa. En merkitse lajia listaan, mietityttämään jää miten tilanteessa tulisi toimia, mikäli kuulo tai näköhavaintoa ei linnuista olisi vaikka pesän linjan tuntumassa tietää asutuksi.

Kuuntelua, kulkemista, pysähtelyä ja lajien kirjaamista, aurinko alkaa lämmittää ja haihtuva kosteus nostaa hien selkään. Lehtokurppa lähtee räpsähtäen aivan jaloista ja koivua kasvavan aukon toisella reunalla kukkuu käki. Närhi mekastaa, lehtokerttu ja pajulintu laulavat aivan lähekkäin kuin kilpaa toistensa kanssa. Pajulinnuille riittääkin maisemaa, hehtaarikaupalla ranteen vahvuista koivua vanhan aukkohakkuun tilalla.

Suuri siirtolohkare, jolta vuosia aiemmin kiikaroin hetken ennen matkan jatkamista, on hontelon lehtipuukasvuston ympäröimä joten sille on nyt turha kiivetä. Alarinteessä suristelee pyy edestäni suojuotin vitikkoon ja pysähdyn hetkeksi, edessäpäin jostain kaukaa kuuluu punakyljen kiihtynyttä varoittelua. Puolensadan metrin matkalla on hiljaista, kaikki linnut lienevät kerääntyneet punakylkirastaan mekastuksen tuntumaan. Sinne suuntaan kulkuni minäkin ihmetellen punakyljen hätäännyksen syytä. Rastaspari on niin kiihtyneessä tilassa, että tuskin edes huomaa kun ilmaannun paikalle. Sähkölinjan reunassa matalien hakkuun jäljiltä harvojen puiden välissä on vajaan puolentoista metrin korkuinen tiivis kuusinäreikkö ja sitä ohittaessani sen takaa kuuluu karmea karjaisu. Karhu – välähtää mielessäni – jalat eivät hetkeen tunnu kannattavan, mutta samassa ryntää supikoira sähkölinjan yli minkä lyhyillä jaloillaan ennättää. Pakko Hetkeksi istahtaa, punakyljet varoittelevat yhä, pesäkin löytyy juuri tuosta samaisesta kuusinäreiköstä – viisi kaunista munaa.

Joudun palaamaan takaisin ja odottamaan, että tilanne rauhoittuu ja saan kirjattua reviireilleen palaavat linnut. Sähkölinjalla lehto- ja hernekerttu, mutta ei odottamaani pikkulepinkäistä vaikka kiikaroin tiiviisti molempiin suuntiin. Taas pienen matkaa ehkä jo tulevana talvena häviävää hakkuukypsää metsämaata, hippiäispari kitisee latvustossa ja sepelkyyhky kujertaa taustalla. Punarintoja, käpytikka ja ylitettyäni taas toisen järkyttävän syvyisen metsäojan odotan näkeväni viirupöllön, kuten kahdella edelliskerralla kevään aikana, mutta pöllö ei tällä kertaa suvaitse ilmaantua.

Linjan ikävin parinsadan metrin pätkä – nuorta tiiviskasvuista kuusta – ei juuri linnun lintua, merkinnät tulevat kaukaa apusaralta tulevista äänistä. Entinen sääksen kuusessa ollut pesä on rapistunut, nyt sitä ei tiiviin kuusikasvuston vuoksi edes näy vaikka olisi asuttukin. Linkolan Pentin opettama käsien paukuttelu ei saa minkäänlaista vastakaikua joten asumaton lienee tänäkin vuonna.    

Linjan eittämättä paras ja vehrein kohde on Tauransuon kupeessa oleva suurten koivujen muodostama lehto. Täällä keskellä havupuuvaltaista metsäaluetta oli kesällä 1985 kuhankeittäjäpari soidinpuuhissaan, lieneekö sitten alueella pesinyt jäi epäselväksi koska en paikalle myöhemmin ehtinyt. Nyt ei kuhankeittäjiä näy eikä kuulu kuten ei muuallakaan Valkeakosken edes parhailla lehtoalueilla. Sinitiaisen poikaset mekastavat pesäkolossaan mustarastas varoittelee harvakseltaan jossain taaempana, sirittäjän säe kuuluu taukoamatta. Ylittäessäni suojuottia Tauransuon avoimella saraikkoalueella pällistelee kaksi hirvimullia korvat kuulostellen ja sieraimet vainua vetäen, mutta eivät tunnu saavan selkoa siitä mitä tapahtuu ja jäävät paikalleen.

Pitkäkorpi, vanhojen metsien suojelualue, ainoa metsäkohde jota ei laskentalinjan varrelta hakata – toivottavasti. Mikään ei nykyisin tunnu olevan varmaa, ei ainakaan metsien suhteen, nyt jo lähtee metsästä ranteenvahvuinen puusto kun vahvempirunkoista ei enää ole. Milloin sitten tulee vanhojen suojelumetsien vuoro, esimerkkejä suojelukohteiden lakkauttamisesta yleisen edun nimissä kyllä löytyy. Metsoja ei näy, kuten aiemmilla kerroilla ja suoalueella ei tiksuta tänä kesänä pohjansirkku. Ennen Kairankorven metsäautotielle tuloa rengastan keskeltä linjaa laulurastaan poikaset.

Metsäautotien jälkeen alkaa metsäkirvisten valta-alue, matalaa vanhaa hakkuurääseikköä, matalaa kuusitiheikköä ja lähes loppu linjan oikeanpuolisesta osuudesta harvakseltaan taimikolla olevaa muutaman vuoden takaista avohakkuuta. Kairankorven Sammalojan kohdalla saan taas lehtokurpan turvautumaan siipiinsä, mutta varpushaukasta ei kuulu pihaustakaan, vaikka edelliskerralla koiras kävi jopa tervehtimässä ojalla räpiköivää kulkijaa. Metsäkirvisiä, pajulintuja, harmaasieppo ja pikkulepinkäiskoiras näreen latvassa valvomassa reviirinsä rauhaa.

Viimeisen kilometrin puolivälissä on mäenrinne, jossa eräänä vuonna vastaan tallusteli ilves, joka juuri kun olin saanut kameran laukusta ja olin tarkentamassa, astui sulavasti sivuun ja oli samassa hävinnyt, kuva jäi ottamatta. Nyt samassa paikassa vauhkoontui metsäkauris, kirmaten vauhdilla kuusitiheikköön. Toisella puolen hakkuuaukion männyn oksalla vakituisella vartiopaikallaan nuokkui puoliunessa huuhkaja vartioiden jälkikasvunsa turvallisuutta.

Kun pääsen linjan loppuun rätisee paikalla peukaloinen, töyhtötiainen pärrää jossain kauempana, ja hömötiaispari tulee katsomaan rauhanhäiritsijää. Kolmas käki kukkuu kaukana Lukonmäen Lapinkankaan suunnalla, mikä on jo jotain tavatonta, kello on 09.10.  

Paluu samaa reittiä linjan alkuun ja polkupyörälle, kotona olen vähän ennen puoltapäivää.



KARTOITUSLASKENTA
Maastokartoitus määrätyltä selkeästi rajatulta alueelta on yksi, toisaalta työläimpiä, mutta toisaalta kuitenkin helpoimpia linnustonlaskennan muotoja. ”Reviirien erottamiseksi ovat keskeisiä saman lajin yksilöiden samanaikaiset havainnot” sanoo Pertti Koskimiehen & Risto A. Väisäsen ”Linnustonseurannan havainnointiohjeet”. Kun Erkki Jaanun kanssa ensi kerran tämäntyyppisen laskennan teimme kevätkesällä 1971 ja uudemman kerran 1973 (Valkeakosken Heritynniemi) ei tuosta edellä mainitusta ohjekirjasesta ollut tietoakaan. Laskenta tapahtui siten että jaoimme alueen pienempiin osa-alueisiin ja laskimme kahtena päivänä alueet siten että molemmat laskivat koko alueen kertaalleen. Nykyisin laskentakohteen laskenta pyritään suorittamaan useampaan kertaan ja tässä tuo alun työläys tulee eteen – ei ole kovin ”mediaseksikästä” koluta samaa kohdetta moneen kertaan. Puuduttavaakin se on, mieluimmin sitä kiertelee tekemässä havaintoja vaihtelevissa maastoissa ja maisemissa.

Vuosien ajan oli mielessäni Heritynniemen alueen linnuston vertailulaskenta, kuinka linnusto olisi muuttunut noista 70-luvun laskennoista? Kaiken lisäksi kun satojen retkeilykäyntien antaman tiedon perusteella tiesin alueen muuttuneen 60-luvun metsänhakkuiden jälkeen yhdeksi Valkeakosken parhaista luontokohteista. Alue ei ole pelkkää lehtoa kuten muutama seutukuntamme parhaista lehdoista, mutta monipuolisuudessaan se lyö laudalta kaikki muut alueet. Toki ”metsänhoito” on täälläkin muuttanut maisemaa, lähinnä Mallasveteen pistävän niemen kärkiosan joiltain alueilta. Joka tapauksessa päätin vihdoin keväällä 2005 suorittaa Heritynniemessä linnuston kartoituslaskennan, yhtenä tekijänä olivat kaavailut Heritynniemen luonnoltaan parhaan alueen kaavoitussuunnitelma asuinalueeksi ja lopulta asuntomessujen pitopaikaksi. Halusin selvittää ennen lopullista tuhoa alueen linnuston laji- ja parimäärän, miten se oli muuttunut 32 vuoden aikana.

Laskentakohteen jaoin neljään osa-alueeseen, jotka laskin 10.5. – 8.6. välisenä aikana, jokainen alue kolmeen kertaan. Laskenta painottui toukokuun lopulle ja kesäkuun alkuun, jolloin lintujen pesintä oli parhaimmillaan ja myöhäisetkin muuttajat pesimäreviireillään.

Siitä se alkoi ”kärsimys” – upeita aamuja ja auringonnousuja, rastaiden konsertit kiihkeimmillään, punarintojen heleä puron sointuvaa solinaa kuvaava laulu kaikkialla. Hirvi vasoineen joutui useaan otteeseen vaihtamaan asentopaikkaansa. Kerran olin astua kissankokoisen supikoirapennun päälle, kun se jalan alta kipaisi pesäluolaansa ja hetken päästä uteliaana kurkisteli kummaa ihmisen kuvatusta.

Upeita hetkiä kaiken kattavassa lehtokasvien yltäkylläisyydessä, näsiät, sinivuokot, lehto-orvokit, sinipunaiset imikät, linnunherneet ja lopulta tuomien huumaava tuoksu. Lehtokurpan soidin, kun linnut muutama tunti auringon nousun jälkeen lensivät ympyrää puiden lomassa, välillä laskeutuen toisiensa ympärillä kaula pystyssä pasteeraten.  Kaikki nämä ja monet muut laskennan aikana eteen sattuneet luonnonnäytelmät, korvasivat sen väsymyksen ja ärtymyksen mitä kompassin kanssa tiheikköjen läpi kulkeminen aiheutti. Lehtokurpan ja mustarastaan ”maaksi” aluetta tekee mieli sanoa, vaikka kumpikaan lajeista ei ole runsain alueella pesivistä. Lehtokurpan kolme poikuetta, yksi munapesä ja tuo edellä mainittu tapahtuma, jossa kolme lintua piti soidinta. Mustarastas oli näkyvä ja kuuluva, koska on varmaa, että linnut eivät pesi kolonioissa, tuntuisi saatu tulos 17 paria jokseenkin uskottavalta.

Lintulajeja ja –yksilöitä kertyi kartoille aamu aamun jälkeen ja joskus iltapäivällä kun kävin joitain kohteita vielä varmistamassa. Heritynniemen tyvi oli helppo laskea, koska se on puustoltaan suuripuista ja tutun maaston vuoksi pystyi liikkumaan juuri niin kuin tarve vaati. Kärkiosa on osittain parinkymmenen vuoden takaisten hakkuiden vuoksi vesoittunutta, koivuviitaa ja nuorta tiheää kuusimetsää. Täällä avuksi tarvittiin kompassia, muutoin olisi ollut täysin eksyksissä. Muutamat lapsuuden aikaiset vanhat tutut maamerkit ilmestyivät aivan yllättäen, useimmiten lähes läpipääsemättömien ryteikköjen keskeltä. Suuret siirtolohkareet ja mäenkupurat olivat tuttuja, mutta ympäristö ei enää ollut yhtä avara kuin ennen. Vanhalla Kanahaukan pesätasanteella ei ollut edes haukalle kelpaavan kokoista puuta.

Tällä kohteella koin yllätyksen; kuhankeittäjä lauloi. Vihelsin vastaan ja sain ihailla hetken kauniinkeltaista mustasiipistä lintua kun se hetken haeskeli lajikumppania, kunnes jatkoi muuttomatkaansa. Samana aamuna ja muutamana seuraavana kujersi uuttukyyhky kilpaa sepelkyyhkyn kanssa. Pesäkoloa en löytänyt, mutta lienee niemen ainoa palokärkipari sen verran useita pesäkoloja vuosien mittaan sorvannut, että uuttukyyhkyllekin kortteeri löytyi.

Pyrstötiainen rakensi pesää Heikarinkärjen tyvellä olevan lahdelman rantalehtoon. Pariskunta kulki kuin kaksi lumipalloa Heikarinkärjen tummassa kuusimetsässä, hakiessaan maasta pesäaineksia. Aivan Heritynniemen kärjessä metsä taas tuntui olevan entisellään ja täällä laskenta helpottui tuntuvasti.

Maastotyön jälkeen olikin aika koostaa kartat; lajit yhdelle kalvolle ja jaotella pisteet reviireiksi ja sitä myöten pareiksi. Monen tunnin työ, mutta ei niin raskas kuin maastossa aamulla kasteenmärkänä kulkiessa ja jo ennen puoltapäivää kosteuden haihtuessa hikoillessa.

Kaiken kaikkiaan 85 tunnin ”komppaaminen” tuotti 46 lajia, 438 paria eli 365 paria/km². Kymmenen kärjessä lajilista: peippo 128, punarinta 36, hippiäinen 33, punakylkirastas 26, pajulintu ja laulurastas 25, mustarastas 17, räkättirastas 14, kirjosieppo 10, lehtokerttu ja talitiainen 9 paria.

Mielenkiintoista on tarkastella lajiluetteloa vuosien vertailussa; 70-luvun laskennoista puuttuvia lajeja löytyi vuonna 2005 kahdeksan: varpushaukka, uuttukyyhky, pikkutikka, sirittäjä, pyrstötiainen, kuusitiainen, närhi ja viherpeippo. Sitä vastoin vuoden 2005 laskennasta puuttuu seitsemän lajia jotka taas 70-luvun laskennoissa tavattiin: käki, viirupöllö, kiuru, peukaloinen, kivitasku, kultarinta ja kottarainen. Toki kaikenlaista voidaan myös tilastotieteen keinoin selvittää, mutta se jääköön tällä kertaa. Mitä me tietäisimme laji- ja parimääristä mikäli laskentoja ei tehtäisi. Toki voidaan aina sanoa kuten äitini aikanaan lähtiessäni aamuvarhaisella ystävieni kanssa Painon takametsiä samoilemaan: ”Antakaa niiden taivaan lintujen olla, kyllä ne siellä ilman teitäkin toimeen tulevat”. Kuten tulevatkin.

Loppujen lopuksi vielä kuitenkin; ottakaa vaikka vain aivan kotinurkilta pieni maastonpala ja laskekaa alueen linnusto useampana alkukesän päivänä – tuntuu tosi mukavalta päästä kurkistamaan lintujen elämään hieman pintaa syvemmältä.

  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti