lauantai 19. toukokuuta 2012

Mihin pitikään mennä?



Siellä korpin pesä oli, hakkuuaukon reunamännikössä, korkealla männyssä
Mikä siinä onkin, vaikka aikomus on lähteä hakemaan kanahaukan pesää, eksyy sitten aivan muille retkille. Edellisen aamun aikainen lähtö jäi tällä erää haaveeksi. Tosin heräsin samaan aikaan kun normaalisti koko kevään ajan. Kello näytti taas hiukan vaille viisi, mutta kaikenlaisen säätelyn vuoksi lähdin liikkeelle vasta jälkeen seitsemän. Ehkä juuri siksi harhauduin suunnittelematta määritellyn retkikartan ulkopuolelle.

Matkan aikana sain sitten muutamia mukavia kuulohavaintoja. Satakieli lauloi matkan varrella olevassa lehtorääseikössä ja jossain kauempana vihelteli punavarpunen tuttua tutumpaa säettään. Olihan niitä muitakin, pajulintuja, metsäkirvisiä ja tietysti rastaita kaikkialla, rupattelemassa ja soittamassa huilujaan. Mustarastas, lempilintuni osui tienvarsiin näkösälle tuon tuosta. Kun toinen oli lentänyt pyörän edestä metsään, niin toinen oli jo odottelemassa. Punarintojen heleä tiuku toi matkan tekoon oman miellyttävän lisän, ei sen laulusta kevään edistyminen ole vienyt yhtään niiden ensimmäisten sumuisten kevätaamujen laulajien viehätystä.

Ja sitten toinen lempilintu korppi! sen korraus kuului metsän takaa. Siellä sen pesänkin piti olla menneiden keväiden muistikuvien mukaan. Siitä se sitten lähti, lipesin selkeältä matkasuunnitelmalta ja lukitsin pyörän pienen matkaa tiestä siirtolohkareen nojaan. Mäntykangasta, tai oikeastaan hakkuuaukkoa kävellen kohti pesämäntyä, joka kohta hakkuun harvennetussa männikössä oli vielä pystyssä pysynyt, myrskyiltä säästyneenä. Korpin pesä oli kunnossa ja pesän reunan yli sojotti korpin pyrstö, siellä lintu nökötti pieniä poikasiaan lämmittämässä. Myöhässä tämä pesintä, sillä tähän aikaan poikaset olisivat normaalisti jo pesän reunalla ruokaa ronkkumassa. Nyt emo oli pesässä ja toinen lintu lensi yläpuolella kiukuttelemassa, ilmeisen tutulle kulkijalla – olimme kyllä sen verran usein tavanneet.


Siinä se kierteli pesäpaikan ympärillä ja "kirosi" tuttua kulkijaa
Kun tänne saakka olin kävellyt, päädyin jatkamaan tuttuun metsän sirpaleeseen, joka oli hakkuilta unohdettu, toisin sanoen jäänyt toistaiseksi metsäammattilaisilta huomaamatta. Joka tapauksessa se oli vankasti pystyssä ja heti metsän hämärään päästyäni kaikui vastaani peukaloisen ponnekas laulu. Itse laulaja oli vain hetken näreikössä näkyvissä, sukeltaen heti kuitenkin kasvuston sekaan ja puikkelehti varvikossa kuin pieni hiiri, pyrstönnysä topakasti pystyssä. Se mikä sai koko aikomani ohjelman sekaisin, rummutti metsälohkon toisella sivulle, kuivuneen kelon kyljessä.

Siellä pohjantikka rummutti, korkealla kuivuneen kuusenkelon latvassa
Pohjantikka rummutti reippaasti korkealla kuivuneen kelokuusen rungolla ja päädyin sitten etsimään linnun pesää, sillä ilmiselvä reviiri nyt oli kyseessä. Aikansa rummutettuaan lintu lensi puiden sekaan ja lähdin samaan suuntaan. Tuokion kuluttua rummutus kuului toiselta puolen metsälohkoa, aikoi ”pontikka” näemmä juoksuttaa, ja sitten myös juoksutti. Vedätti oikein kunnolla. Sirittäjä lauloi keskellä kuusikorpea, pysähtyi välillä, värisytti laulaessaan siipiään ja kas, oli saanut naaraan jäämään tänne kuusimetsän varjoihin. Toinen peukaloinen lauloi muutaman sadan metrin päässä edellisestä, mutta ei ihmekään sillä paikoin alueella oli tuulen kaatamia kuusia ristiin rastiin ja niitä siinä kiertelin rummuttavaa pohjantikkaa seuratessani.

Sitten se lopetti ja hävisi näkyvistäni. Harmillinen juttu, mutta kun olin leikkiin ryhtynyt, niin olihan se pesäpuu etsittävä. Kului tunti ja toinenkin, mutta puuta jonka alla olisi näkynyt purua, jota aina puun alle runsaasti karisee kun tikka pesäkoloa puun kylkeen porailee. No otin kyllä tästä etsinnästä muunkin hyödyn irti, kuvailin kasveja, ötököitä ja tietenkin tämän vanhan metsäaluetta eri puolilta, sillä tuskin se pitkään enää pystyssä pysyy. Metsäkoneiden ahneet leuat ovat hamuamassa viimeisiäkin metsälohkoja kun vain myyjän ja ostajan kanssa hinnasta päästään yhteisymmärrykseen.

Yllättäen kuulin sitten naputusta, olisiko pohjantikka naputtamassa pesäkoloaan. Ei sentään, lintu oli korkealla kuivuneen kuusen oksistossa ruokailemassa, pohjantikka sentään eikä käpytikka. Odottelin puun alla aikani ja olin jo valmistautunut lähtemään kun pohjantikka lopetti ruokailun ja pudottautui loivaan laskuun puiden lomaan. Siinä se sitten oli, päättelin ja lähdin toiveikkaana kuitenkin samaan suuntaan kun tikka, koska pyöränikin oli sillä suunnalla. Kiertelin puun rungolta toisella ja lopulta päätin kävellä metsästä ja hakkuun yli pyörälle. Hiukan ennen kun olin metsän reunassa kuulin kurkien ääntä ja pienellä aukiolla pysähdyin. Odottelin hetken josko näkisin, montako niitä vielä tähän vuodenaikaan liikkuu, ne menivät kuitenkin puiden takana ja jäivät näkemättä.

Kurkien mentyä kuulin kuitenkin hiljaista naputusta, pohjantikka, mutta missä? Kävelin hitaasti ääntä kohti ja tarkastelin puiden runkoja. Samassa tajusin mistä ääni kuului. Erään puun alla oli runsaasti purua ja kun kiersin puuta taukosi naputus. Puun vastakkaisella puolella oli kahden metrin korkeudella aivan uusi pohjantikan pesäkolo. Uuden kolon alla oli vielä kaksi edellisiltä pesimäkausilta olevaa vanhaa koloa. Tikka oli siis kolossa, joten kävelin pois ja ihmettelin kun en pesäkolopuuta tullessa huomannut. Tosin seurasin juuri tuolla kohden peukaloista ja kolopuu jäi havaitsematta. Neljä tuntia pohjantikan pesän etsintää, mutta tuli siinä paljon muutakin sentään havaittua.  

Vanhaa metsää, mutta kuinka kauan?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti