lauantai 3. marraskuuta 2012

Syysmuuton seurantaa Utössä



Torstai 18.10.

Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen (Pily) organisoima Utön retki kesti torstaiaamusta sunnuntai-iltaan, 18.10 - 21.10.12. Matkaan lähtijöitä oli tusinan verran. Sääennustus pitkälle viikonlopulle näytti etukäteen tasaisen harmaalta. Etelätuulen luvattiin kääntyvän kaakkoiseksi. Mukaan pakkasin sateenpitävät vaatteet ja lämpimiä vaatekertoja riittävästi. Enimmän tilan vei kuukautta aiemmin hankittu raskas, merituulet kestävä kolmijalka ja omassa topatussa repussaan matkustava uutukainen kaukoputki. Kiikarit killuivat varmuuden vuoksi kaulassa heti aamuvarhaisella, kun odotin kyytiä säkkipimeällä parkkipaikalla Toijalassa.

Kimppakyydeillä retkiryhmämme siirtyi muutaman tunnin ajon myötä kohti Pärnäisten lossia. Lossilla ehdittiin jo vartiksi autosta ulos suorittamaan ensimmäiset merelliset havainnot. Retken ensimmäinen merimetso tuli havaituksi, samoin muutama merilokki ja kyhmyjoutsenpari. Matka jatkui lossilta edelleen M/S Eivorin lähtösatamaan, jossa autot jätettiin läheiselle parkkipaikalle. Autosta noustessa korva tavoitti saman tien kuin satojen hopeatiukujen heleän äänen: tilhien parvi oli asettunut aivan automme yläpuolelle suuren kuusen latvaan. Kuusen tumma vihreä oli tilhien harmaan ja käpyjen punaruskean sävyn pilkuttamana koristeellinen kuin joulukuusi.

Yhteysalus Eivoria odotellessa lisättiin havaintolistalle tilhien lisäksi mm. kalalokit, räkätit, harakat ja varikset. Ensimmäinen hippiäinenkin tervehti meitä satamarannassa. Utössä hippiäisiä nähtiin ja kuultiinkin sitten aamusta iltaan.

Yhteysalus matkasi kohti Utöta pienoisessa sateessa. Sää oli ajankohtaan nähden lämmin, +11 astetta. Leppeä etelätuuli puhalteli 10 m/s ja teki kannella havainnoinnin lämpötilan puolesta otolliseksi, mutta kiihtyvä sade ajoi useimmat retkelle lähteneistä nopeasti sisätiloihin hernekeitolle. Sateen pisaroimien ikkunoiden läpi näkyi alkumatkasta melkoisen tyhjiä luotoja. Kyhmyjoutsenia alkoi näkyä sitä enemmän, mitä lähemmäksi matkamme välipysäkkiä, Jurmoa, päästiin. Laivan kannella oli parhaimmillaan parikymmentä havainnoijaa. Kangaskiuru kuultiin ja nähtiin laivan kannen ylitse lentämässä.Yhdeltä luodolta tuli yllättäväksi havainnoksi teeri. Tosin lintukirjasta luin sitten, että ulkoluodoilla teeri ei ole mitenkään erityisen harvinainen näky. Merisirrien parvi pienellä matalalla luodolla piristi kannella sateessa seisoskelevaa porukkaa. Opin, että merisirristä käytetään lempinimeä merirotta: sirriparven liikehtiessä tummana matalana massana luodoilla näky muistuttaa kauempaa rottalaumaa.

Utössä veimme tavarat nopeasti rivitaloparakkeihin. Oli kiire päästä kiertelemään saarta, sillä päivänvaloa oli vain pariksi tunniksi jäljellä. En raaskinut ”tuhlata aikaa” edes putken purkamiseen tavaroista esille, ulos piti päästä nopeasti. Kun sitten kävelimme saaren itäniityllä monenkirjavan sirkutuksen keskellä, kaipasin putkea moneen otteeseen. Kyllähän kiikareillakin tavoitti mm. hienon pyrstötiaisten parven, mutta moni kauempana häämöttävä kiinnostava puska jäi vielä tarkkaa analyysia vaille. Hippiäisiä hypähteli puissa jatkuvasti, peukaloinen säräytteli joukossa. Useita rastasparvia lensi niityn ylitse. Ensimmäinen puukiipijä löytyi havaintolistalle talitiaisten, sinitiaisten ja hippiäisten seurasta. Myöhemmin saimme todeta, että puukiipijöitä oli ihan joka puolella saarta, ruusupensaidenkin juurilla, ja määrä vaikutti kasvavan päivä päivältä. Ehkä myös oma havaintosilmä alkoi kehittyä huomaamaan epätodennäköisissäkin paikoissa kiertelevät puukiipijät.

Saaren pienelle kaupalle päin kävellessä retkikaverini Stina kertoi, että hippiäisuunilinnusta oli epävarma havainto tältä viikolta. Naureskellen totesimme, että sepä olisi hieno havainto meillekin, mutta ainakaan minä en uskonut onnentähtieni olevan niin jämptilleen kohdallansa tällä kertaa.

Taigauunilintu oli havaittu melkein varmaksi saaren pienen kaupan lähistöllä torstaipäivän kuluessa. Kaupan auetessa iltapäivän lopulla pysähdyin hetkeksi muiden joukkoon kiikaroimaan korkeiden puiden latvustoja, joista aiemmat havainnot oli tehty. Taigauunilintu oli nähty juuri puoli tuntia aiemmin uudelleen. Suuri osa paikalle pysähtyneistä noin kymmenestä havainnoijasta oli ennättänyt tavoittaa linnusta enemmän tai vähemmän selvän vilahduksen. Meidän pienen seurueemme saapuessa paikalle ino ei kuitenkaan ollut enää hallinnassa. Kun en vartin kiikaroinnilla mitään tavoittanut, lähdin eväitä ostamaan. Seisoskelin kaupan sisällä pitkässä kassajonossa hyvät 20 minuuttia. Sillä välin – kuinkas muutenkaan! - taigauunilintu oli jälleen pyrähtänyt näytille kaupan ympäristöön, ja ennättänyt uudelleen kadota. Ilta pimeni. Punatulkun haikea viheltely saatteli meidät parakeille.


Perjantai 19.10.

Perjantaiaamu koitti pilvisenä ja sadetta enteillen. Malttamattomana kipaisin katsomaan majakalta aukeavaa merenrantaa jo ennen auringonnousua. Ranta oli hämärä ja linnuista tyhjä, mutta maisemat olivat komeat. Tiaisten tirskutus kuului kylänraitin puista, ja punatulkkukin oli jälleen äänessä.

Kaukoputken olin ottanut majakalle mukaani hieman epävarmoin tunnelmin. Olimme aamulla ihmetelleet joukolla jalustani pikalukitusalustaa, jonka iso kiinnitysruuvi höltyi vähän väliä siten, että putki pääsi lopulta pyörimään holtittomasti. Majakalta palatessa tunsin putken pyörähtävän jalustassaan selkääni vasten. Tuskin ennätin oikaista jalustan hartioilta etupuolelleni, kun jo putki irtosi käteeni!

Myöhemmin selvisi, että tämä oli tuttu asia ko. pikalukitusalustan tunteville. Ison kiinnitysruuvin kiusallisena ominaisuutena on tärinästä höltyminen, joka voi tapahtua todella nopeastikin. Kannoin sitten retkemme loppupäivien ajan viisisenttistä aina taskussani. Pienimmänkin heilahduksen huomatessani irrotin putken saman tien ja väänsin ruuvin viisisenttisellä mahdollisimman tiukkaan takaisin kiinni. Hyviä ratkaisuja ongelmaan ideoitiin kimpassa muutamankin kerran.

Oli lämmintä + 12 astetta, etelätuuli puhalteli 12-14 m/s. Sadetta saatiin pitkin päivää, välillä vähän reippaamminkin. Kastumista en ainakaan minä oikeastaan juuri noteerannut, sillä sen verran kiinnostavaa oli kuljeskella saaren hyvillä lintupaikoilla. Iltapäivällä sateen yltyessä oli toki harmillista, että pisaroita alkoi kertyä optiikkaa kuorruttamaan haitaksi asti.

Aloitimme yhteisen retken koulun rannasta, jatkoimme majakalle ja siitä sitten itäniitylle. Huhu ruskouunilinnun havaitsemisesta saarella kiersi hetken ryhmässämme. Havainto oli ollut kuitenkin melko epävarma, joten emme asiasta sen enempää turisseet vaan keskityimme rauhassa omin silmin nähtäviin lajeihin. Päivän mittaan näimme useita tilhi- ja räkättiparvia. Niittykirvisiä pyrähteli heinikossa runsaasti. Yhden ryhmämme konkareista tekemä isokirvishavainto innosti meitä muita seurailemaan pienen hautausmaan nurkkaheinikkoa entistäkin tarkemmalla silmällä. Kiurut sujahtelivat niityn päällä. Kulorastaita kuultiin ja nähtiin, hippiäisiä vilahteli puissa ja pensaissa, pyrstötiaiset olivat jälleen paikalla, ja muutama taivaanvuohikin havaittiin.

Mereltä kaukoputkeen poimittiin kaksi merikotkaa istumasta merimerkin päällä. Vedessä oli 15 telkän parvi, muutamia alleja, isokoskeloita ja sinisorsia. Merenrannan kalliolla yksinäisen puun latvassa tähystävä isolepinkäinen antoi joukkomme rauhassa ihailla rosvonaamariaan. Lintuja ei tarvinnut havaittavakseen etsimällä etsiä. Tuntui, että minne vain putkensa tai kiikarinsa suuntasi, sieltä aina jotakin silmään tarttui.

Iltapäivällä kertyi kaupan eteen jälleen ryhmä haravoimaan puustosta näkyviinsä juuri uudelleen havaittua, eiliseksi taigauunilinnuksi arveltua ”pikkuvihreää”. Itse liityin kolmatta kertaa joukkoon mukaan, ja tällä kertaa onnisti! Vihreänharmaan pikkulinnun sujahtelu oksistossa oli mieltä kiihdyttävä näkymä. Silmä ehti nipin napin tavoittaa kaksi selkeää siipijuovaa, kun lintu taas pyrähteli seuraavalle oksalle. Kaivattu rari oli löytynyt omallekin havaintolistalleni!

Vilkasliikkeistä lintua oli vaikea saada kiikariin, ja vielä vaikeampi tavoittaa kameran kuvaan. Järjestelmäkamerat rasahtelivat kiivasta sarjatulta. Kameraa ahkeraan käytellyt havainnoija ryhtyi tarkastelemaan otoksiaan vieressäni, ja huudahti yhtäkkiä: ”Sehän on hippiäisuunilintu!” Toden totta! Yhdessä kuvassa näkyi juuri lentoon pyrähtävän linnun selkäpuoli. Avattujen siipien lomasta loisti kirkkaana hippiäisuunilinnulle ominainen keltainen yläperä, jota kiikarilla ei ollut ehtinyt havaita lainkaan.

Voi sitä hälinää ja tekstiviestien määrää! Itsekin soitin juuri kamppeitaan kuivattelemaan menneelle huonekaverille, että äkkiä märät vaatteet takaisin päälle ja kaupalle! Muutamien minuuttien aikana juoksi kaupan eteen lisää väkeä kiihtyneessä mielentilassa. Lintu ei pysynyt kovin hyvin hallinnassa vaan katosi välillä useiksi minuuteiksi. Epätoivon hetkien jälkeen hippiäisuunilintu lennähti kuitenkin suosiollisesti vielä kerran takaisin puun latvustoon, ja oli sieltä viimeisillekin tulijoille nähtävissä. Koordinaatteja sinkoili ilmassa:”Vasemmalla, ei, nyt meni oikealle, alas menossa, katosi, ei kun savupiipun yllä, tuolla oksissa...” Huolimatta kiivaista ja sekavista huudoista saimme kaikki linnun lopultakin hyvin havaituksi.

Illan hämärtyessä hienon päivän päätteeksi lennähteli varpushaukka kylän talojen yllä. Se oli itselleni ensimmäinen haukkahavainto koko retkellä. Nukkumaan mennessäni tunsin vahvasti olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, varsinkin kun edessä oli vielä yksi kokonainen havaintopäivä ennen kotiinpaluuta.


Lauantai 20.10.

Koilliseen kääntynyt tuuli ja pieni sade tervehti meitä lauantaiaamuna. Itäniittyä kohti kulkiessamme huomasimme punatulkkujen lisääntyneen: nyt parvia oli monessa puussa. Urpiaisia pyrähteli kylänraitin puiden latvustossa. Varpushaukka syöksähti päämme päältä yhtä ohilentävää tiaisparvea kohti, mutta jäi ilman saalista. Tilhiparvia lensi edelleen runsaasti. Järripeippoja lennähteli ruokinnalla peippojen ja viherpeippojen joukossa. Toki talitiaisia ja sinitiaisiakin näkyi etenkin saaren muutamilla ruokinnoilla.

Aamupäivän kohina alkoi niin kutsutun raripuskan luona. Kuten arvata saattaa, kyseinen pajupensaikko on saanut nimensä siitä, että sieltä on usein havaittu harvinaisia lajeja. Raripuska on tiheäoksainen ja läpitunkematon pyöreähkö pensaskeskittymä itäniityn laidalla – kuin luotu muuttomatkallaan olevien pikkulintujen piileskelyyn ja lepäilyyn. Tarkastelimme raripuskaa putkilla ja kiikareilla ihan varmuuden vuoksi. Yhtäkkiä yksi ryhmämme kokenut ja luotettava havainnoitsija tavoitti silmiinsä ruskouunilinnuksi sopivan puikkelehtijan melkein maan tasalta. Muutamat muut havaitsivat myös linnun liikahduksen, mutta eivät saaneet kovin hyvää näkymää linnun habitukseen. Lintu päästi pyrähtäessään äännähdyksen, joka niin ikään sopi ruskouunilintuhavaintoon. Koko ryhmä sähköistyi, tekstiviestit lensivät jälleen hälyttäen lisää orneja saaren eri kolkista kiireesti paikalle.

Huolimatta erittäin tarkasta syynistä kaikista mahdollisista tarkkailukulmista melkein 20 hengen voimin ei ruskouunilintua enää tavoitettu näkyviin. Piileskelevä, maaston värinen lintu oli saattanut siirtyä matalalla heinikossa ja ruovikossa vaikka kuinka kauas kenenkään huomaamatta. Lopulta laitettiin yksi henkilö komppaamaan puskaa sen verran kuin mahdollista oli, mutta turhaan. Laihaksi lohduksi saatiin sentään pikkutikka puskan sisältä havaituksi.

Raripuskalta siirryttiin itäiselle merenrannalle. Taivasta halkoivat jatkuvasti milloin rastaiden, milloin sepelkyyhkyjen, kottaraisten tai tilhien parvet, menipä 15 merimetson aurakin ylitsemme. Muutama pilkkasiipi lensi saaren rantaviivaa kaartaen. Kaukana taivaanrannassa näkyvä muuttolintujen rihma arvioitiin valkoposkihanhien satapäiseksi joukoksi. Vedessä oli loppujen lopuksi aika vähän katseltavaa: näimme jälleen muutamia alleja, haahkoja ja kyhmyjoutsenia, sekä merilokin ja pikkulokin.

Päivän hienoin havainto oli niitylle palatessa matalalla ohitsemme liihottava kauniin kellanruskea suopöllö. Se oli upea näky! Pöllöstä saatiin muutamia hienoja kuviakin, mutta suurimman osan aikaa se onnistui piilottelemaan kuvaajien lähellä kauan ja ovelasti, matalalla istuen, hipihiljaa paikoillaan pysyen ja maastoon väriseen olemukseensa turvautuen.

Lauantaina iltapäivällä lajilista karttui vielä mm. tiklillä, kangaskiuruilla ja tiltaltilla. Kahvilan pihasta käsin katselimme läheisen pihan ruokintaa. Peippojen, viherpeippojen ja järripeippojen joukossa oli myös mustapääkerttupari. Iltapäivän loppupuolella sää ajoittain poutaantui. Kiipesin vielä majakalle katselemaan auringonlaskua. Etelärannan lahti oli melkein tyhjä muutamia sinisorsia lukuunottamatta. Kaukana merimerkillä päivysti yksinäinen merikotka. Auringon painuessa taivaanrannan tummiin pilviin ulapalta ilmestyi vielä n. 70 rastaan parvi, joka pudottautui muitta mutkitta suoraan etelärannan niitylle lepäämään. Päivänvalo katosi, ja oli aika kulkea väsyneenä ja tyytyväisenä tutun parakin lämpöön.


Sunnuntai 21.10.

Sankka sumu verhosi saaren maisemia auringon noustessa. Lämpötila oli n. +8 ja kaakkoistuuli puhalteli 8 -10 m/s. Ennen yhteysaluksen lähtöä meillä oli tilaisuus käyttää vielä muutama aamupäivän tunti saarella. Koulun rannan ja itäniityn tutkailussa löytyi tuttuja lajeja. Itäniityllä oli aiempia päiviä huomattavasti rauhallisempaa. Edellisenä päivänä joka puolella pyrähteleviä niittykirvisiä ei näkynyt lainkaan. Poissa näkyvistäni pysyttelivät myös pyrstötiaiset. Raripuskassa ei näkynyt liikettä. Isoja rastasparvia sentään syöksähteli tasaisin väliajoin taivaalla, tilhiä samaten. Kulorastas äänteli surahtelevat terveisensä ryhmällemme kaupan ylitse lentäessään. Maisemaa ja etenkin ehkä havainnoitsijoita leimasi hieman haikea lähdön tunnelma.

Laivan vielä ollessa Utön laiturissa havaittiin satamarannan mastolle tähyilemään lentävä muuttohaukka. Kumma, ettei laiva kallistunut, kun kaikki kannella olevat kiikaroitsijat ryntäsivät yhtäaikaa toiselle laidalle havainnoimaan kaunista petoa. Muutama putki oli laivan kannelle tuotu myös, ja niiden äärelle järjestyi kuin itsestään havainnoitsijoiden jono. Muuttohaukka lepäili mastossa hienosti näkysällä laivan lähtöön saakka. Sen komeampaa jäähyväistervehdystä ei olisi voinut saada – ikävä saaren havaintojen äärelle asettui mieleen jo heti lähtiessä.

Katselin omasta retkikokoisesta lintukirjastani (Suomen ja Euroopan linnut) muuttohaukan puvun tarkempaa kuvausta, ja aprikoin ääneen näkemämme linnun ikää ja sukupuolta. Onneksi avasin suuni ja kysyin asiasta, sillä ryhmämme kokeneet konkarit huomasivat ”pienen” virheen kirjassani: muuttohaukan sukupuolten höyhenpukujen väritys oli kuvattu juuri päinvastoin kuin piti! Olin jo ennen retkeä ajatellut hankkia entistä paremman lintukirjan, kaikilla muilla olevan ”sinikantisen linturaamatun”. Nyt sainkin sitten painokkaan ohjeen laittaa oma ”luovaa ajattelua sisältävä” retkikirjani kirjahyllyyn ja pitää se siellä, ja etenkin poissa lasten silmistä! Tarvitseeko mainitakaan, että tätä kirjoittaessa on se uusi hyvä kirja ostettu ja vanha kirja hyllytetty. Lintuharrastuksen aloittaminen on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, siihen ei harhaanjohtavia kuvia enää tarvita ajatuksia sekoittamaan.

Merimatkasta muodostui vielä yksi retken kohokohdista, sillä petoja havaittiin matkan aikana melko runsaasti. Useita merikotkahavaintoja tehtiin kaukaa ja muutamia myös lähempää. Jurmon kohdalla näimme ensimmäiset kaksi piekanaa taivaalla, ja niitä havaittiin vielä useita lisää matkan aikana. Tuulihaukka havaittiin niin ikään, ja useita varpushaukkoja myös pitkin matkaa. Toiset onnekkaat havaitsivat riskilän, minun silmistäni se katosi liian nopeasti aaltojen syliin. Mustalintujen pieni parvi ui meressä, toisaalla näkyi 5 haahkaa. Kaakkuri lensi ohitse, samoin muutamia merihanhia. Yhden ison merimerkin olivat miehittäneet merimetsot, ja kuninkaana kukkulalla keikkui suurikokoinen merilokki. Saimme hyvää havainto-opetusta nuoren merimetson pingviinimäisestä värityksestä, kun yksi valkovatsainen lintu patsasteli mustien aikuisten joukossa. Mukavaksi lisäiloksi pulpahti aalloista pinnalle muutamia kertoja hallin pyöreä pää tummine silmineen kurkistelemaan, mikä kumma joukkio merellä kulkee.

Lämpimistä vaatteista huolimatta alkoi yksi ja toinen käydä yhä tiheämmin kannen alla kahvilassa lämmittelemässä. Lähtöpäivän lämmin etelätuuli oli muisto vain, nyt tuntuivat ilmassa selvästi yhä pohjoisemmaksi käyvät virtaukset. Kylmyys alkoi tunkeutua luihin ja ytimiin, ja auttoi ajatuksiakin siirtymään hiljalleen kohti mantereella odottavaa arkea.

Lossijonossa havainnoimme vielä omasta autokunnastamme vähän väsynein mielin viimeiset kyhmyjoutsenet. Onnistunut matka kääntyi kohti loppuaan.

Oma lajilistani on vielä päivittämättä, mutta retken aikana havaitut 86 lajia ovat alla. Itse en kaikkia alla olevia lajeja nähnyt, oma listani on lyhyempi. Isokirvisen arvaamaton pyrähtely jäi etenkin harmittamaan – oli pienestä kiinni, etten olisi sitäkin nähnyt. Mukanani olleella kännykällä sain otettua muutaman maisemakuvan ennen kuin akku loppui. Lintujen kuvia en ikävä kyllä vielä pystynyt ottamaan. Ehkä ensi vuonna, paremmin välinein, tämäkin puute korjaantuu.


Retken lajilista (muistiin kirjaamisesta kiitokset Stina Ahvenjärvelle!):
Kyhmyjoutsen, merihanhi, valkoposkihanhi, haapana, sinisorsa, tukkasotka,
haahka, alli, mustalintu, pilkkasiipi, telkkä, tukkakoskelo, isokoskelo,
teeri, kaakkuri, kuikka, silkkiuikku, merimetso, harmaahaikara, merikotka,
sinisuohaukka, varpushaukka, piekana, tuulihaukka, muuttohaukka, merisirri,
taivaanvuohi, merikihu, pikkulokki, naurulokki, kalalokki, selkälokki,
harmaalokki, merilokki, riskilä, uuttukyyhky, sepelkyyhky, suopöllö,
käpytikka, pikkutikka, kangaskiuru, kiuru, isokirvinen, niittykirvinen,
tilhi, peukaloinen, rautiainen, punarinta, mustaleppälintu, kivitasku,
mustarastas, räkättirastas, laulurastas, punakylkirastas, kulorastas,
mustapääkerttu, hippiäisuunilintu, taigauunilintu, tiltaltti, hippiäinen,
pyrstötiainen, sinitiainen, talitiainen, puukiipijä, isolepinkäinen, närhi,
harakka, naakka, varis, korppi, kottarainen, peippo, järripeippo,
viherpeippo, tikli, vihervarpunen, urpiainen, pikkukäpylintu, punatulkku,
nokkavarpunen, lapinsirkku, pulmunen, keltasirkku, pajusirkku, lehtokurppa, kanahaukka.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Matkalla paremmaksi lintuharrastajaksi


Matkalla taitavammaksi lintuharrastajaksi

Sain lintuyhdistyksestä Haukkovaaran Ollilta lainaksi mainion kirjan ”How to be a better birder”, josta koin hyötyväni aloittelijana kovasti. Kirjaa on jo esiteltykin yhdistyksen FB-sivuilla ja laniusverkossa. Laitan tämän vähän päivitetyn esityksen vielä blogin muodossa esille. Joku saattaa kirjasta vielä tätäkin kautta innostua, tai ainakin saada vinkkejä alla olevista muistiinpanoista. Kannattaa tutustua kirjaan, kielimuuria ei tarvitse arkailla! Kirjan englanti on yksinkertaista ja ymmärrettävää. Lintujen nimet ovat englanniksi, ja niiden suomentaminen olisi kyllä hieman työlästä, mutta kirjan pääsanoma ei siitä kärsi, että jättää lintujen lajinimet suomentamatta.

”How to be a better birder”-kirjassa esiteltiin lintuharrastuksen välineitä ja menetelmiä monelta eri kantilta. Parvien seurannassa voi käyttää apunaan tutkakuvia, ja yömuuttoakin voi näin sekä seurata että ennakoida. Sääilmiöiden vaikutuksesta voi tehdä ennusteita, kun käyttää apunaan erilaisia soveltuvia verkkosivuja ja höystää tietoa omalla osaamisellaan. Todennäköisyyttä hyvistä havainnoista voi teknisten apuvälineiden ja hyvien sääseurantaverkkosivujen ymmärryksen avulla kasvattaa huimasti! Oman aloittelijan statukseni vuoksi pidin silti eniten kirjan käytännönläheisistä ohjeista. Tuttuihin lajeihin tutustuminen huolella on se, mihin jo aloittelijakin pystyy, ja siitä on hyvä aloittaa. Kirjan mukaan kokeneenkin harrastajan kannattaa välillä palata ”liian tuttuihin” lajeihin, sillä uutta voi oppia aina. Ylipäänsä ajatus pysähtymisestä ja huolellisesta observoinnista linnun kuin linnun kohdalla ajan kanssa on mukava sen sijaan, että suorituspainetta tuntien etsisi näköpiiriinsä aina vain uusia lajeja – ja harmittelisi, kun niitä ei aina löydy.

Kenttämuistiinpanojen tärkeyttä korostettiin kirjassa – tunsin pienen piston sisuksissani. Aluksi eli viime syksynä tein huolella merkintöjä, mutta havaintomäärien kasvaessa alkoi tuntua hankalalta kirjata vähän väliä jotakin ylös. Koska haviksia on paitsi hauskaa myös hyödyllistä lukea myöhemmin, olen päättänyt ottaa tarkan kirjaamisen uudelleen tavakseni.

Habitaatistakin on kirjan mukaan hyvä kirjata jotain – sitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Kirja nostaa esille sen, että tietoa pitää hankkia laajasti lisää. Itse en ole biologianero, joten jo puulajien erottaminen toisistaan vaatii osaamisen terästämistä. Ruohokasvit ovat sitten ihan oma lukunsa... No, talvi on tulossa, joten luku- ja opiskeluaikaa kai alkaa tulla lisää. Ja kirjassa suositellun oman hyvän käsikirjaston hankkiminen on hitaasti etenemässä sekin.

Kirjassa todettiin, että havainnoida voi aina. Niinpä! Tätä olenkin soveltanut jo pitkään, ja ottanut erilaisilla koulutuspäivillä istumapaikan ikkunan vierestä. Työmatkat omalla autolla ovat hyvää aamuista havainnointiaikaa. Myös bussin ikkunasta voi katsella rauhassa kaupunkilintuja ja joskus maaseudunkin lajistoa, matkasta riippuen. Koiraa ulkoiluttaessa kiikarit ovat mukana nyt entistä useammin, vaikka talitiaisia, sinitiaisia ja pikkuvarpusia kummempaa ei yleensä matkan varrelle satu. Muille paikkakunnille jonkin työasian perässä joutuessa on mahdollista virkistäytyä pistäytymällä jollakin seutukunnan havainnointipaikoista. Tilaisuuksia löytyy loputtomasti, kun havainnoinnin oivaltaa ottaa tavakseen.

Hyviä maaston huomioinnin vihjeitä löytyi kirjasta myös. Kasvuston vaihtumisen kohtia on hyvä tarkkailla, samoin paljaita maakohtia ja erilaisia ruoka-aittoja (pihlajanmarjat, talventörröttäjät ym.). Oli selkeyttävää lukea jäsennystä siitä, miksi ja mitä pitäisi huomioida hyvää maastoa etsiessä. Konkareilla tällainen hiljainen tieto on selkäytimessä. Aloittelijalle havainnoilliset esimerkit avaavat kuitenkin hyvin silmiä sen suhteen, mitä kaikkea voi ja kannattaa linturetkellä pistää merkille.

Uusi kirjasta tullut ajatus omalla kohdallani oli maastokartan suunnitelmallinen käyttäminen lintujen löytymisen apuna. Nyt kirjan lukemisen jälkeen on myös vähän enemmän hyppysissä se, mitä kartasta katsoo. Kirjassa suositellun etukäteen tehtävän havaintosuunnitelman tekeminen kuulostaa erinomaiselta, joskin aloittelijalle työläältä ajatukselta. Suunnitelman kautta voi harjoitella kaiken hankkimansa tietämyksen laittamista peliin. Maastotietoa ja lintutietoa yhdistelemällä ymmärrys havaintopaikkojen tietoisen valitsemisen tärkeydestä lisääntyy. Ilmavirtojen muodostumisen kannalta en itse osaa maastomerkkejä vielä kartoista tulkita. Kun opin, niin lisääntyy todennäköisesti petolintujen näkeminenkin.

Kirjan sanoma tiivistyy mielestäni siihen perusfaktaan, että kentällä vietettyä aikaa ei korvaa mikään. Pitää lähteä ulos muulloinkin kuin hyvällä ilmalla! Aistit avoinna kulkeminen ja ympäristön merkitystä ymmärtävä havainnointi laajentaa kenttäajan näkökulmaa mielekkäällä tavalla. Ei ole kyse vain linnun näkemisestä, vaan on myös tärkeää havaita, että tiettyjä lajeja ei nyt näykään vaikka pitäisi. Suunnitelmallisen paikkahavainnoinnin harjoittamisen idea kirkastui kirjan lukemisen myötä entisestään. On hauska arvioida ensi keväänä, kuinka lintutietämys on lisääntynyt paikkahavainnoinnin myötä. Lohdullista on ajatella, ettei tarvitse matkustaa kauaksi tai asua mahtavan lintupaikan äärellä, vaan että kotimaisemissakin (vaikka takapihalla!) voi kartuttaa ja syventää lintutietämystä monella tapaa.

Kirjan ansioksi lasken sen, että käytän tätä nykyä entistä päättäväisemmin aikaa kentällä myös silloin, kun ”mitään ei näy” ja sääkin on ”väärä”. Ajattelen sitä nyt aina monella eri tavalla kiinnostavana, en mahdollisesti turhana ajankäyttönä – lisäähän kaikki kenttäaika tietämystä olosuhteista, paikoista ja lintujen liikkeistä. Kenttäajan määrätietoinen lisääminen on tuonut mukanaan yllättävääkin saldoa, kuten ensimmäisen saukkohavaintoni Iidesjärvellä. Sen tein nyt syksyllä, kun lähdin varhain sunnuntaiaamuna hammasta purren rankkasateeseen syysmuuttoa seuraamaan Tampereen Aspinniemelle. Toki osasin aavistaa, että tuntitolkulla taivaalta alas valunut ja edelleen runsaana ryöppyävä syyssade minimoi lintujen muuttohalut siltä aamulta. Olin kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen päättänyt, että annan kentällä käytetylle ajalle arvoa entistä enemmän, ja että kerään omakohtaisia kokemuksia myös epäedullisen säätilan ja/tai ajankohdan vaikutuksista. Koska oli sunnuntai, oli kerrankin tilaisuus lähteä heti aamusta harrastamaan – sateesta siis viis.

Olin märkä kuin uitettu rotta ensimmäisen tunnin jälkeen, ja niin olivat ne kolme muutakin paikalle uskaltautunutta. Kaukoputkea oli turha yrittää pitää toimintakuntoisena vedenpaisumuksen keskellä. Kun muutto pysyi Tampereen Aspinniemessä olemattomana, ja kun olin havainnoinut tarpeeksi monta lokkia läheltä ja kaukaa, päätin käyttää valmiiksi märkää olotilaani hyväksi ja lähteä samoilla vettä valuvilla kamppeilla vielä Iidesjärvelle. Aina voisi nähdä jotakin, jossakin – tai huomata, että tällä säällä ei näy mitään, missään. Iidesjärven tornilla oli rankkasateesta johtuen autiota. Tornille saapui samaan aikaan vain yksi harrastaja, täysi amatööri hänkin, liikkeellä ”väärällä säällä”. Siellä me kaksi aloittelijaa saimme sitten vaivojemme palkkiona ihastella vikkelää saukkoa, joka rauhallisen aamun rohkaisemana oli tullut aamu-uinnille ihan tornin viereen. Oli hienoa katsella saukon sulavaa sukeltelua lähilampareessa. Näimme myös taveja, heinäsorsia, haapanoita, silkkiuikkuja, räkättirastaita ja tikliparvenkin. Vasta kun vilu tärisytti ja huulet sinersivät kuin lapsena uimarannalla, raaskimme lähteä tornilta pois. Mieltä lämmitti kylmyyden keskellä lopultakin hieno kenttäpäivä. Aina kannattaa lähteä ulos!

Kirjassa on varmasti paljon tuttua asiaa jo kauan harrastaneelle, mutta kannattaa silti katsoa, löytyisikö siitä mitään uutta – niin runsas sisältö siinä on. Itselleni kirja antoi paitsi paljon hyviä vinkkejä, myös uskoa siihen, että jokaisena aamuna aukeaa aina uusi mahdollisuus tulla paremmaksi lintuharrastajaksi. Oppiminen ei koskaan lopu, ja sehän on tämän lajin suola ja sokeri yhtäaikaa.

Kirjassa on kaiken hyvän yleistiedon lisäksi paljon erilaisia verkko-osoitteita, joihin tutustuminen tuo varmasti lisää kiinnostavia tiedonmuruja. Yllättävää kyllä, kirja ei ole kovin paksu, eikä sen lukeminen ota paljoa aikaa. Kirja on edelleen lainattavissa Olli Haukkovaaralta – suosittelen kirjaa lämpimästi sekä noviiseille että konkareille!

Markku Alanko 60 vuotta 30.9.2012

Hyvä ystäväni täyttää tänään tasavuosia, tullen juuri sopivasti keski-ikäiseksi, eli on vielä toistaiseksi nuorukainen, vaikkakin kahden lapsenlapsen "Äijä". Kun olen tuntenut Maken kolmekymmentä yksi vuotta ja jotain seitsemisen kuukautta sen päälle, on syytä onnitella miestä, joka joistain vähättelevistä lausumista huolimatta on yksi paikkakunnan lintuharrastuksen rakennusmestareita. Aika heikolla olisimme harrastusmahdollisuuksien suhteen ilman Maken aikaansaannoksia.
    Alla on pieni osa tekstiä, jonka kirjoitin sen jälkeen kun Maken kanssa taas jossain liito-oravakartoituksen yhteydessä tuli puheeksi nuo varhaisten ystävyysvuosien tekemiset. "Sinä kun osaat kirjoittaa, niin kirjoitkkin muistokirjoitus."

    "Häh! Muistokirjoitus? Ei kai nyt aivan vielä, vai mitä?" No se sitten jäi hautumaan, kirjoittaa muistikuvia miehestä jonka oli oppinut tuntemaan vuosikymmenten ajan tekevänä ja nopeasti asioita alkuun laittavana ystävänä - joskus oli jopa pakko hiukan toppuutella. Ihmeesti vaan Tiina on miehen mukana kestänyt :)

HEMULI  - saatekirjoitus

Jorma Ahola                                                                

                                                                                                                              


    Maastossa, liito-oravakartoitusta tekemässä, hymy ei hyydy hangessa tarpoessa.
- - -
Kevättalvi 1981, eräänä kipakankylmänä pakkaspäivänä sain puhelun, joka ei varsinaisesti muuttanut maailmaa, mutta pieneltä osin mullisti usean henkilön sen hetkisen ja etenkin tulevan elämän.
Lapinpöllöllä oli vaellusvuosi ja lehdissä, myös Valkeakosken Sanomissa oli yleisökysely tästä sympaattisesta kiehkuranaamasta.

Tämä kyseinen soittaja ilmoitti nimensä, siviilisäätynsä, sosiaalitunnuksensa, osoitteensa ja lopuksi kuin ohimennen ” minulla olisi tässä pari lapinpöllöä ”. Justiinsa juu, näin helppoa se ei kuitenkaan ollut. Sovimme päivän ja ajan – sukset mukaan ja menoksi. Sovittuna aikana odotti Datsun 100 A Kaapelinristeyksen kioskin edessä, ”kummallisen” tuttavallisen omistajansa kanssa. Sukset kyytiin ja syöksyimme suoraan periferiaan, kohti Lempäälän Nikkarinhankoa ja Leukamaata.

Tällä matkalla sai ilmeisesti alkunsa Valkeakosken Lintuharrastajien uusi, ulospäin aggressiivisesti suuntautuva ja toimiva, lintuharrastusta edistävä ”korporaatio”.

Ei se sittenkään niin nopeasti käynyt, vaikka tuolloin tuo ”puhelias lintu”, pitkällisen lapinpöllöhiihtomme ja suklaatarjoilun aikana, ehti jopa buukata koko lintuharrastajien porukan Ahvenanmaalle, lintuharrastajien tarunhohtoiselle Signilskärille. Löytyi tuo lapinpöllökin lopulta ja tuon retken jälkeen tuli muita yhtä riemastuttavia retkiä, kunnes tuli yllättäen syvä hiljaisuus.
Seuraavan kerran tapasimme Lintuharrastajien kevätkokouksessa, johon Make, kuten opimme miehen nimeltä tuntemaan, ilmaantui kun ei pois olisi ollutkaan – nuoren kuvankauniin naisen kanssa.

”Siitä se sitten lähti”, vanhaa kulunutta maalimainosta lainatakseni.
Kuten tiedossa oli vuosikymmenet ollut, Valkeakosken parhaiden lintujärvien rannoilla kulkeneet harrastajat olivat lähes kaikkialla jotakuinkin järvien rantakasvustojen armoilla. Jo 1970-luvun alussa oli omassa mielessäni kangastellut ajatus Vallonjärven rantakumpareelle pystytettävästä lintutornista, istuessani rantaruovikon laiteen pienellä rakentamallani korotetulla penkillä.
Ajatus tornista konkretisoitui sitten VLH:n hallituksen kokouksessa 1975, mutta jäi odottamaan parempia aikoja. Tuo aika tuli sitten kun ajatus jollain retkellä tuli Maken kanssa keskustelun aiheeksi.

Alkoi TORNITOLOGIEN aika. Saha, vasara, kirves ja ”vintilä” olivat useiden vuosien ajan useiden ”linturetkien” pääasialliset harrastuksen apuvälineet. Pieni mutta sisukas joukko ahkeroi tuleville harrastajapolville, sekä retkeilevälle yleisölle mielekkäät havainnointipuitteet. Päämoottorina, koordinaattorina ja tarpeiston järjestäjänä toimi tästä lähtien kuvaan astunut Make.
Aluksi suunnittelun alaiseksi otettiin jo tuo aikaisemmin mainittu Vallonjärvi, joka keskeisen sijaintinsa ja muutonaikaisen linnustonsa puolesta soveltui erittäin hyvin ensimmäisen tornin sijaintikohteeksi. Käytiin useita monitahoisia ja rakentavia neuvotteluja kaupungin virkamiesten kanssa, rakennusluvan saamiseksi, kaupungin maalle. Lupa saatiin ja suunnittelu alkoi toden teolla. Materiaali torniin järjestyi, kuinkas muuten kuin Maken puuduttavan puhetaidon avulla, kaikki mahdolliset tahot olivat pian valmiit osallistumaan kaikella tapaa tornin kustannuksiin.

    Kaiken kaikkiaan Vallonjärven torni oli erittäin hyvä osoitus useiden henkilöiden uhrautuvasta talkoohengestä ja näyte ammattitaitoisesta osaamisesta, joka tuohon useiden viikkojen resuamiseen tarvittiin.

Vallonjärven lintutornin rakentaminen, olisi oman pienen kirjan mittainen monipolvinen tarina. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee poltetulle tornille (12.5.2008, nyttemmin tosin torni on taas käyttökunnossa) pitkospuita kulkiessa, kuinka monta työtuntia pehmeäpohjaisen mutarannan kapeaa ja liejuista uraa kannettiin käsipelillä tornin osat rakennuspaikalle.”Kivijalan” monttu hakattiin hikeä säästämättä kaksi kilometriä vahvan mannerjään puristamaan moreenikumpareeseen, rautakankia ja lapioita käyttäen, tuskallisten vaiheiden kautta lopulta valukuntoon. Kun sitten runko oli pystyssä ja betonin kovetuttua siihen oli mahdollisuus kiivetä oli maisema (joka nyt tuntuu tuiki tavalliselta), sykähdyttävän upea. Eipä järvelle oltu aiemmin katseltu kuin hiukan järviruokokasvuston yläpuolelta.

     Lopulta oli enää katselutason ylöskiskominen, kaikkia työsuojelumääräyksiä rikkoen, mutta vedettiin se ylös saakka ja saatiin jopa kunnolla kiinni. Tämän jälkeen vain pieniä viimeistelyjä, lattialankut, seinälaudat ja metalliputkiset paloportaat, joten 29. Heinäkuuta 1984 torni oli valmis, konjakit sen kunniaksi.

Seuraavaksi samana vuonna syksyllä Tornitologinen harrastuksen kulminaatio oli Saarioisjärven lapinnokan tornin pystytys, Valkeakosken Seudun Luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa yhteistyössä. Saarioisjärven tornia kunnostettiin vielä syysmyöhällä 1991, jolloin sitä laajennettiin ja siihen tehtiin alalava (päiväkirjamerkintä: 9.11.1991 klo. 9:00 – 14:30 Saarioisjärven tornin kunnostusta 5 henkilöä).  Tykölän pohjoispään lyhytaikainen, vandaalien lopulta tuhoama luonnonpuusta tehty torni, jonka paikka oli linnustollisesti erinomaisessa kohteessa, mutta kuten sanottu nuo työtunnit menivät lopultakin hukkaan.

Toijalan Terisjärvelle rakennettiin sataman puoleiseen rantaan lintutorni (17.9.1989), samoin Lempäälän Ahtialanjärvelle (7.-9.12.1990), muutonseurantatorni monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen Lempäälän Murronmäkeen; Lehti kertoo seuraavasti: ”Valkeakosken lintuharrastajien talkooporukka, todetessaan linturintamalla olevan hiljaiselon, vauhditti toimintaansa ottamalla työn alle jo kauan suunnitteilla olleen lintutorniurakan. Kyseessä oli Lempäälän Torninmäellä, Savontien varressa oleva keskeneräinen muutonseurantatorni. Tornin n. 3000 kiloinen runko oli noussut pystyyn, useiden vaiherikkaiden tapahtumien saattelemana ja odotteli lopullista silausta.  Sunnuntaina 28. Huhtikuuta 1991 aamuvarhaisella paikalle saapuneet kymmenkunta lintuharrastajaa nostivat valmiiksi tehdyn, pinta-alaltaan noin kuuden neliömetrin katselulavan, kahdeksan metrisen tornin huipulle. Nosto hoitui kuten ammattiväeltä pitääkin (toki tornin huipulla tapahtui jonkinlainen hemulien välinen suuriääninen keskustelu – kuten hemuleilla on tapana, ennen kuin ne pääsevät asiassa yksituumaisuuteen), tästä lähin Torninmäen kuuluisa ”kotkaränni” lienee keväisin taas tehoseurannassa. Jossain välissä koottiin kuin ohimennen matala ”torninpoikanen”, lava Valkeakosken Ritvalan Vähäjärvelle, Pälkäneen Kukkolan Vähäjärvelle talkoiltiin torni 24.9. ja 8.10.1984, Valkeakosken Tykölänjärvelle (kevät 2000), nyt eteläpäähän Olavi Liukkosen maalle ja lopuksi Saarioisjärvelle Kantalanlahdelle keväällä 2002, pystyyn se nostettiin 8.4.2002.

Mainitsematta jäi vielä suuren mediatapahtuman luonteen saanut Kärsän kallioiden muutonseurantatorni:
    Luontokartoituksen tauolla
- - -
Kärsän kalliolla havainnoitiin lintuja jo 1970-luvun alkuvuosina. Ensin pelkästään kalliolla, koska kallion kaakkois- ja etelärinne oli hakattu aukoksi, jolloin näkyvyys oli kohtuullisen hyvä näihin suuntiin. Jossain vaiheessa kallion laelle muutamat havainnoijat pystyttivät kahden henkilön käyttöön sopivan pienlavan, jossa seisten ja pystypylväistä kiinni pitäen pystyi tekemään havaintoja hieman laajemmalta.
Tätä pienlavaa hyväksikäyttäen rakensi ”tuntematon” lintuharrastaja lähes viisi metriä korkean 3-4 henkilölle osavan lavan kuusen rangoista ja vanhan Metsolan tilan ladon lattialankuista. Tällä pärjättiin lähes kymmenen vuoden ajan.
Kun sitten monitoimimies Markku Alanko oli yhdistyksessä päässyt vauhtiin oli vuorossa nykyisen tornin esivalmistelu, rakentaminen ja pystytys. Torni on rakennettu metallisista sähköpylväistä, kaiteet ovat metallia ja lattialankut painekyllästetty. Ensin tietenkin käytiin Maken ja Tiinan kanssa 21.12. kaatamassa tuo pikkutorni ja puhdistamassa kohde uutta tornia varten. Torni kuljetettiin (27.12.1984) armeijan helikopterilla Lumikorvesta Kärsän kalliolle ja tästä alkoi lähes säännöllinen muutamien henkilöiden toimesta tapahtuva kevät- ja syysmuuton tarkkailu.
Torni sijaitsee Mallasveden Kärsänlahden eteläpuolen kallioilla, kallioalueen korkeimmalla kohdalla. Lähes koko Mallasselkä on tornista nähtävissä, pohjois- ja luoteispuolen kalliomännyt häiritsevät jonkin verran näkyvyyttä, n. 600 metrin päässä piirtyy kaakon puolella Korkeakankaan silhuetti. Idän suunnalla ovat laajat metsäteiden ja hakkuiden pirstomat Viranmaan, Tykölän, Mälkiäisten ja Ritvalan Lukonmäen seutukunnat. Etelässä ovat näkyvissä Rapolanharjun ja etelälounaassa Harjunkallion selänteet. Lounaan, lännen ja koillisen puolella Valkeakosken kaupungin asutus ja teollisuuskohteet vievät pääosan maisemasta. Toki kauemmaksikin näkyvyys yltää, mutta noiden kaukaisempien kohteiden havaitsemiseen on syytä mukana olla kiikari tai kaukoputki, ja torniin tultaessa on hyvä olla vielä onnea sään suhteen. Sumu ja utu heikentävät näkyvyyttä, mutta kirkkaalla ilmalla, varsinkin kevään ja syksyn kuulakkaina päivinä maisemat ovat huikeat. Torniin kiipeäminen ei välttämättä kaikilta onnistu, kiipeäminen vaatii jonkin verran uskallusta. Tornin ylätason korkeus on kalliolta mitaten n. 8 metriä.

 Tätä se on, puhelimeen vastaamista ja neuvojen jakamista eläimistä huolestuneille ihmisille.
                                                                                                                     (kuva Åke Lahtinen)
- - -
Luontopolku Vallonjärveltä Heikkilänmetsään oli oma operatsuuni. Tšernobylin vuonna ja kaksi päivää myöhemmin (28.4.1986) kun ”possahti”, kaksi vuorokautta oli Neuvostoliiton viranomaiset pimittäneet tietoa ydinvoimalan räjähdyksestä. Siinä me sitten sahailimme Nikkarinhangossa kauniissa kevätilmassa 10 000-kertaisessa cesium-sateessa lehtikuusitukeista pitkospuulankkuja Vallonjärven luontopolulle. Talvella sitten siirrettiin lehtikuusilankut lintutornin pysäköintialueelta tulevan reitin varteen ja keväällä 1987 rakennettiin niistä kätevä kulkureitti ranta-alueen yli tornilta eteenpäin (2.5.1987). Sitten tietenkin silta, Vallonjoen yli oli jo aiemmin 15.3.-25.3.1986 rakennettu silta, juntattu sähköpylväitä joenpohjan rantamutaan jäähän tehdyistä avannoista ja lopulta ylitys Heikkilänmetsän puolelle oli valmis.

Se torneista ja luontopoluista, viimemainittuja oli pari muutakin, jossa mukana oltiin. Kaiken aikaa joka tapauksessa kuljimme Maken kanssa eri puolilla Valkeakoskea, joskus kauempanakin.


Kahta eläinambulanssia kierrätetään SEY:n toimesta suomalaisten eläinsuojeluvalvojien käytössä. Ensimmäinen käyttökerta osui Markulle, ja autoon tuli sitä myötä runsaasti käyttöä ja eläinten mukavuutta ja turvallisuutta parantavia muutoksia. 
- - - 
 Kaikkeen mahdolliseen Maken kanssa on tullut jouduttua, on laskettu kolme vuotta Hämeen järvien linnustoa Suomen Akatemian  kolmivuotiseen vesilintututkimukseen (31 järveä kaksi käyntiä joka vuosi eli 186 järvikeikkaa 1987 – 1989). Pyydystetty lepakoita rabies-tutkimuksiin, inventoitu luontokohteita, esimerkkinä Kalvolassa Pyhäsuon eteläpuolella, Allunkaisen alueella oleva metsäkohde, joka dumliini-mäkineen ja niiden välisine soistikkoineen, lopulta rauhoitettiin. Aluetta esittelimme Ari Jokiselle Pirkanmaan ympäristökeskuksesta 19.3.1991. Sitä en osaa sanoa mikä osuus Arilla oli rauhoitukseen, mutta pohjatyön ja maanomistajien pehmittämisen oli Make tehnyt jo perusteellisesti, joten loppu lienee ollut selvää pässinlihaa.
    Rauttunlehdon alueella kuusentarreja 5.1.1990 poistamassa lehtoalueelta, mukana koko operaatiossa oli kahdeksan aktiivia, paitsi. Siksiköhän ympäristökeskukseen valitettiin ja työ jäi pahasti kesken, koska toinen puoli lehtoa jäi läpikäymättä. Nyttemmin tuo lehdon osa on pahoin kuusettunut ja alkaa jo rappeuttaa lehdon lehtipuustoa.
Sääkset olivat erään session aiheena, tekopesien rakentamisia Make järjesteli suunnilleen kymmenkunta vuosien mittaan, kaikista ei minullakaan ole tietoa koska en kaikkiin ehtinyt mukaan. Pääosin pesät rakennettiin männynlatvoihin, mutta ainakin yksi sähköpylvään päähän keskelle Saarioisrahkan käkkyrämännikköä, suuren lehtimiesjoukon seuratessa tapahtumaa. Tämä viimemainittu oli operaatio ”pois moottoritien alta”.

Moottoritielinjaus saattoi aikaan sen, että Make kirjoitti Leena Antilan kanssa kirjeen silloiselle ympäristöministeri Sirpa Pietikäiselle Toijalan Terisjärven osuuden tielinjauksen siirtämisestä. Uhkasimmepa kiivetä rantamäntyihin mikäli linjausta ei siirretä järven päältä. Lopulta se pitkällisten neuvonpitojen jälkeen tapahtui.
   Nuori merikotka pääsemässä vapauteen hoidossa olon jälkeen, kuten linnun ilmeestä näkee on halu taivaalle kaartelemaan hirmuinen. 
- - - 
Monivuotisen puudutus- ja palaveerausoperaation jälkeen tielinja siirtyi lopullisesti pois Terisjärven vesialueelta Nahkialanvuoreen louhittuun kanjoniin. Toki alkuperäinen tunnelivaihtoehto jäi saavuttamatta, mutta jossain on toki joustettava – ainakin pikkuisen.

    Luonnonvaraisten eläinten hoito. Alkunsa tämä nyttemmin Maken elämää lähes ”kontrolloimattomana” pyörittävä toimi, sai alkunsa jo asunnon ollessa Sääksmäentiellä. Juhannusvuoreen siirtymisen jälkeen luonnonvaraisten eläinten hoito alkoi saada nykyisiin mittasuhteisiin yltävät muotonsa.

    Siileistä kotkiin ja kaikkeen siltä väliltä, jopa peuranvasoihin – saapa nähdä koska pihanurmella puree ruohoa hirvi, tai kalterihäkissä rymistelee käpälänsä loukannut karhu? Kun kaiken kaikkiaan tämä toiminta ei tuonut miehellemme täyttä tyydytystä, alkoi opiskelu eläinsuojeluvalvojaksi, nyttemmin lähes kaikkien eläinsuojeluun liittyvien yhdistysten kotisivuilla lukee: eläinsuojeluvalvoja (vain luonnonvaraiset eläimet) Markku Alanko – eläinhoitola, Valkeakoski Siis valvontaa, sekä neuvontaa ja opastusta – jumpanohjaajan sanoin: ”vielä jaksaa, vielä jaksaa”. Näissä merkeissä tutuksi ovat tulleet eri eläinsuojeluyhdistysten ja –tarhojen avainhenkilöt – eritoten tässä yhteydessä on syytä mainita Anthony Bosley, jonka asiantuntemuksesta Make on ottanut kaiken irti. Niinpä paraikaa on syntymässä luonnonvaraisten eläinten hoidon ohjekirja, joka tullee olemaan niin ammattilaisten kuin viranomaisten ns. ”eläintenhoitoraamattu”. Ja kuten sanottu tämä ansiokas työ jatkuu, vaikkakaan esimerkiksi Valkeakosken kaupunki ei juurikaan ole tuota työtä noteerannut. Toisin kuin Heinolan kaupunki, joka teki yhden henkilön toimesta alkaneesta suojelu ja hoitotyöstä kymmeniä tuhansia kävijöitä houkuttelevan matkailukohteen, jossa tämä arvokas luonnonvaraisten eläinten auttaminen silti jatkuu kaupungin ja eri yhteisöjen ja yritysten tuella.

    Lapinpöllöstä ystävyytemme Markun kanssa alkoi ja sittemmin tuo sympaattinen lintu on ollut Markulla myös hoidokkina.
- - -
Markun luottamustoimia:

- Kaupunginvaltuutettu 2005-
-Valkeakosken sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen
-Sosiaali- ja terveyslautakunnan ympäristöosaston puheenjohtaja
-Kokoomuksen Valkeakosken kunnallisjärjestön hallituksen jäsen
-Pirkanmaan liiton maakuntavaltuuston varajäsen 2005-2008
-Kiertokapula Oy:n hallintoneuvoston jäsen
-Lautamies
-Ympäristöpoliittisen toimikunnan 2007 jäsen
-SEY:n eläinsuojeluvalvoja (luonnonvaraiset eläimet)
-Resy:n neuvonantaja, luonnonvaraisien eläinten asioissa
-Valkeakosken vanhustenpalveluohjelman 2007-2010 suunnitteluryhmän jäsen
-Konhon alueen kehittämisstrategian seurantaryhmässä 2001-2003 
-Valkeakosken Lintuharrastajien pitkäaikainen entinen puheenjohtaja
 (Osa näistä luottamustehtävistä on saattanut vaihtua ja lisää lienee tullut sitten vuoden 2008, jolloin tätä tekstiä aikoinaan kirjoitin)

Eikä se varmasti tähän lopu, vaan jatkuu kunnes, viimeinenkin energian ripe on mieheltä imetty kuiviin. Uskon kuitenkin, että siihen menee aikaa – tuleva kunnallisneuvos.

    Sitä paitsi, ettei jäisi aivan luulotteluksi – kyllä Make vielä maastossakin ehtii ja jaksaa kulkea. Laaja-alaisten liito-oravakartoitusten kanssa on pähkäilty päiväkausia ja tutkittu kohteita, joille on aikomus jossakin hamassa tulevaisuudessa kaavoittaa asuin- tai muuta kunnallista rakentamista. Sinänsä on myöskin mainittava, että tämä toiminta ei tosiaankaan ole niitä aivan yksinkertaisimpia tehtäviä.

Onnea Make!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Lauantai-illan syysretki

Kun sunnuntai näytti sääennusteen mukaan niin sateiselle, päätimme juniorin kanssa lähteä vielä päivän päätteeksi retkelle. Suunnaksi otimme Saarioispuolen ja siellä erityisesti Saarioisjärven. Koska ilta läheni jo vauhdilla, emme juuri pysähdelleet matkalla, nuori harmaahaikara sentään sai meidät stoppaamaan Rauttunselän pengertiellä.

Samantein olimmekin jo Saarioisjärvellä, ensimmäinen pysähdys Kantalanlahden lintutornilla. Heinäsorsia lensi isoina parvina kohti järven laajempaa avovesialuetta, itse Kantalanlahdelta löytyi vain muutama tukkasotka, telkkä ja jokunen heinäsorsa. Rastaita oli liikkeellä isoina parvina, västäräkkejä muutti kohti etelää ja muutama närhi vaelluslennossa kohti lounasta. Yksinäinen pajusirkku lenteli ruo'ikon yllä, kuin lajitovereitaan etsien. Mukavimpana täältä löytyi sentään illan ensimmäinen luhtakana, joka vastasi heti kun käytin atrappia eli kännykästä soitin sille hetken lajin omaa ääntä.

Seuraavaksi sitten Lapinnokkaan. Odotukset olivat hieman matalalla kun tiesimme että alueella on perinteisesti sorsastettu. Kavuttuamme torniin nousivatkin melkein kaikki vesilinnut järveltä lentoon, kovin olivat arkoja, mutta onneksi valtaosa palasi takaisin, vain osa heinäsorsista siirtyi Kantalanlahden suuntaan. Yllätys olikin mukava kun huomasimme lajiston varsin monipuoliseksi ja vesilintuja oli myös paljon. Heinäsorsia, taveja, haapanoita, lapasorsia, jouhisorsia, telkkiä, silkkiuikkuja, nokikanoja... Yhteensä noin 310 vesilintua. Nuori sinisuohaukka lensi aivan tornin vierestä ohi ja jäi järven perukkaan saalistelemaan, pelästyttäen pari taivaanvuohea lentoon. Ruo'ikossa ruokaili kaksi tiltalttia, kaksi pajusirkkua ja useita sinitiaisia, metsän puolelta kuului palokärjen ja pyrstötiaisen ääntä. Ja kännykkä paljasti täältäkin luhtakanan.

Aurinko oli jo suht lähellä taivaanrantaa, alkoi tulla hieman kiire. Linnasten aukealla oli tutun näköinen auto tien vieressä parkissa, Hakalan Esahan se siellä kuvasi jotain pitkällä putkella, mutta mitä? Meidän huomiomme kiinnittyi ensin lekuttelevaan tuulihaukkaan, sitten vasta käänsimme katseemme Esan kuvaussuuntaan. Kurkia, ja paljon! Kaukoputkella saimme summaksi melko tarkasti noin 300, seassa myös aikuinen laulujoutsen kahden nuoren kera. Hieno parvi! Esa kertoi että parvi oli jo hieman pienentynyt, enimmillään kurkia oli ollut pellolla jokusia päiviä sitten noin 500.

Päivölään päästyämme oli jo lähes hämärää. Venerannassa oli hiljaista, kunnes kaivoin kännykän taskusta. Atrappi toimi taas, luhtakana vastasi heti läheltä ja toinen vastarannalta! Näimme jopa vilaukselta lähemmän linnun, mukava syyshavainto yhteensä neljästä luhtakanasta, enpä ole aiemmin lajia syyspuolella edes havainnut!

Päivölästä sitten kotiin, ja poikien kanssa illan leffan ääreen. Mukava oli retki!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Vitonen on hyvä syksyinen staijipaikka

Haarapääskyt ruokalivat staijipaikan vieressä
Viidennumero eli tuttavallisemmin Vitonen, on Valkeakosken seudun lintuharrastajille tuttu paikka. Siellä on on käyty läpi vuoden katselemassa milloin mitäkin, mutta tyypillisesti lintuja on haettu vain järven pinnasta: lokkeja, koskeloita, kuikkia, merimetsoja, mustalintuja, merikotkia yms.

Harvalle on kuitenkaan tainnut tulla mieleen että Viidennumero on myös hyvä muutonseurantapaikka, etenkin syksyllä. Muuton valtavirta kulkee Pappilanniemestä suoraan etelään, Jylhänniemeen, mutta osa parvista kääntyy lounaaseen Sääksmäen sillan yli ja seuraa pengertietä. Parvia menee myös hieman kauempaa Huittulasta saarien yli kohti Lahista, mutta toisessa suunnassa eli Rauttunselällä ei muuttoa näy, ilmeisesti selkä on liian iso monille ylitettäväksi kun vierestä pääsee kohti etelää mukavasti pienellä vesistön ylityksellä.

Paras staijipaikka on Sääksmäen sillan Sääksmäen puoleinen pää ja sen viereiset kalliot. Liikenne tietysti häritsee lentoäänten kuulemista, joten välillä pikkulintujen määritys jää täysin kiikareiden varaan.

Tänään aamulla staijasin sillalla klo 7:43 - 8:20. Muutto oli jo täydessä vauhdissa saapuessani paikalle ja se jatkui vilkkaana poistuessa töihin. 40 minuutin aikana havaitsin muuttoparvia lähes koko ajan, ja moni parvi taisi vilahtaa huomaamatta ohi keskittyessäni jonkin rastas- tai peippoparven laskemiseen. Silti sain tuossa ajassa summaksi noin 800 muuttajaa, valtalajina peipot ja järripeipot joita meni yhteensä noin 500. Toiseksi runsaimpana olivat rastaat, joita meni noin 110, valtaosa räkättejä, mutta myös punakylki- ja laulurastaita. Vähemmistönä olivat sitten mm. hippiäiset, tali- ja sinitiaiset, västäräkit, vihervarpuset, sepelkyyhkyt ja närhi. Vesilintuja muutti vain 4 jouhisorsaa ja 2 kanadanhanhea. Paikallisista mukavimpia olivat pieni haarapääskyparvi sekä merikotka joka nousi Aittosaaresta  lentoon auringon alkaessa lämmittää.

Koko aamun mittaisella seurannalla olisi summa kahden havainnoijan voimin noussut varmasti tuhansiin. Mihin nämä tuhannet tai kymmenet- ellei peräti sadat tuhannet linnut syksyisin tästä sitten jatkavat? Etelään tietysti ja suoraan kaavaillulle tuulivoimala-alueelle. Toivottavasti Jutikkalaan ei tuulivoimaloita koskaan nouse…

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Linturallissa

Valkeakosken lintuharrastajien syyslinturalli on monelle aktiiviharrastallekin se ponnahduslauta, jolta syksyn linturetket käynnistyvät. Tämän vuotinen linturalli sai liikkeelle kuusi joukkuetta tuolle 24 tunnin mittaiselle havainnointiretkelle.

    Välillä satoi, sitten paistoi aurinko ja taas satoi...

7. syyskuuta klo. 17:00 ralli käynnistyi. Sää oli varsin vaihteleva, osanottajista toiset pitivät säätilaa haastavana, meidän joukkueellemme ei säätilalla ollut juurikaan merkitystä.  Pääosin kai siksi, että mitään tavoitteita ei oltu asetettu eikä nuotteja oltu sen kummemmin kirjattu, tärkeintä oli pysyä tiellä. Kävimmekin vain kohteissa jotka sattuivat retken aikana mieleen juolahtamaan. Perjantai-illan (7.9.) aikana ajoimme kyllä 123 kilometriä neljän tunnin aikana, mutta se johtui paljolti juuri noista jatkuvista sadekuuroista, jotka loppuivat vasta hiukan kello 19 jälkeen. Lintuja näimme 32 lajia, mikä oli aika lähellä muiden syksyrallien ensimmäisen pikataipaleen saldoja. Mitään hervottoman ihmeellisiä lajeja ei tuona iltana vastaan tullut, mutta ei niitä kyllä hakemalla haettukaan. Ehkä mukavin oli yllättävä uuttukyyhkyhavainto sähkölangalla istuvasta linnusta Metsä-Paavolassa. Samoilla tienoin tapahtui myös varsin näyttävä kurkien ohilento 140 yksilöä (laskettu valokuvista) lensi ohitse illan hämärtyessä, auringon jo ollessa laskenut taivaanrannan taa.


    Kurkia Metsä-Paavolassa

Siinä se sitten olikin ensimmäisen pikataipaleen loppu joukkueemme osalta, enää parinkymmenen kilometrin matka kotiin. Matkalla näimme vielä cityketun hölkkäävän Kaakonojantien yli Vääränkoivun kerrostalojen kohdalla.
    8.9.2012 lauantai kello 07:00
Heti aamusta lähdimme hyvin nukutun yön jälkeen levänneinä, aivan kuin päivätyöläiset, seitsemältä töihin ja... Kalatonlahdella linnut alkoivat kuitenkin heräillä vasta kun aurinko oli kunnolla noussut. Aurinko ei juuri lämmittänyt tuuli oli sen verran viileä, mutta lintuja kuitenkin löytyi. Kiuruja, joukossa yksi kangaskiuru jonka lajimäärityksen varmistamiseen meni joltisesti aikaa, kun kaukoputkimies oli jättänyt kaukoputken aamutorkuille autoon.
    Seuraavalla etapilla matkaa haittasi helkutinmoinen kuralieju, kävely tapahtui kun lumikengillä. Lajeja kyllä kertyi, mutta mitään tunkua ei lajilistalle ollut. Kiireetöntä matkantekoa ja välillä jutustelua niin että meinasi varsinainen retkeilyn tarkoitus unohtua. Hauskinta oli, että vaikka petolintujen lajilista oli varsin yksipuolinen; tuulihaukka, niin niitä kyllä tuntui olevan lähes joka puolella.


    Tuulihaukkoja oli lähestulkoon kaikkialla

Kariniemi Vanajanselän rannalla, Haukilan peltoaukeat, Ritvalan metsäautotiet, Rauttunselän Sillantaanlahti, Metsä-Paavolan ja Käyrälän peltoalueet Toijalan eteläpuolella, Kurjenkallio Mallasselän rannalla, Kalatonlahti, Mahlianmaa Marjosaaren alue, Lempäälän Ahtialanjärvi, Metsäkansan ja Vedentaan-Rantoon peltoalueet, Saarioisjärvi. Siinä joitain kohteita, joilta pitäisi ja luulisi lintuja löytyvän. Meillä vain sattui olemaan eri aikataulu kuin linnuilla, ei se kuitenkaan harrastuksen mielekkyyttä ja hauskuutta millään tavoin vähentänyt. Tähän ikään on jo oppinut kaikenlaisten keväisten ja kesäisten linnustolaskentojen ja rengastusretkien, siis näiden kärsimysornitologisten puuhailujen vastapainoksi vetämään tämän syksyisen rallipolun rennon rauhallisesti, turhia paineita kantamatta.
    Välillä pidimmme kuten päivätyötä tekeville kuuluukin, ruokatunnin, tosin se venyi melkein puoleentoista tuntiin, mutta näinhän se menee kaikilla tuotannon aloilla. Ei töihin heti ryhdytä, on aina voitava hetki levätä raskaan päivällisrupeaman päälle. Tauon jälkeen kävimme muutamia kohteita läpi, kohteita joissa oletimme uusien lajien lymyävän ja löytyi niitä jokunen. varsin harvakseltaan kuitenkin vain kymmenkunta lajia viimeisen neljän iltapäivätunnin aikana saimme listaamme uusina lajeina. Vanhoja tuttuja sitäkin enemmän. Tässäkin oli se hyvä puoli, että nuoremmat oppivat uusia asioita linnuista, mikäli sitten juttuja kuuntelivat ja sisäistivät ne tulevien vuosien muistitiedoksi omaan osaamiseen.

    Kivitasku oli varsin runsaana esiintyvä aukeiden peltomaiden laji

Emmehän me sitten noilla edellä mainituilla eväillä kisassa pärjänneet, emme alkuunkaan. Mutta en ainakaan yhdenkään ryhmämme jäsenen kuullut asettavan mitään tavoitteita. Toisekseen en toistaiseksi ole kuullut ryhmämme jäseniltä yhdeltäkään negatiivista palautetta, tai ilmoitusta siirtymisestä toiseen paremmin ja tiukasti tukka putkelle voittoa hakevaan joukkueeseen. Toistaiseksi joukkueen viimeisten vuosien ralli on pysynyt samanlaisena, mukavana, monituntisena kohtaamisena hauskan ja kiireettömän harrastuksen parissa.
    Saimme kasaan vain 67 lajia, siis täytyy sanoa vain, sillä voittajajoukkue haki listoilleen 118 lajia ja siihen tuskin tällä menolla me emme koskaan pysty. Kokonaisuutena olimme joka tapauksessa tyytyväisiä rallin antiin, lajeihin joita saimme matkalla nähdä ja kokea. Itse kuulin joidenkin joukkueiden suunnalta, että jäi näkemättä ja kokematta lähes aina jotain kun aina oli kiire uuteen paikkaan. Meilläkin olisi vielä opeteltavaa, katselle lintuja kaikessa rauhassa ja saada vähemmän havainnoineille oppia sekä tietoa eri lajeista ja niistä yksityiskohdista joista ne ovat eri puvuissa helpoiten tunnistettavissa.

    Pikkuvarpusen tunnistaa ja erottaa varpusesta valkean niskavyön, valkean posken ja siinä     olevan mustan täplän sekä tiilenpunaisen päälaen perusteella.

Jää sitten vain nähtäväksi kuinka pitkään linturalli innostus kestää. Nyt näyttää hyvältä joukkueita on entistä enemmän. Vielä kun saadaan näinkin monen vuosikymmenen jälkeen koko traditio siihen kuosiin, että yhtään huomautusta rallista tai järjestelyistä ei tule, silloin linturalleista nauttivat kaikki, niin rallia ennen, rallin aikana ja lopulta vielä rallin jälkeenkin.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Punatulkusta tuli kaupunkilintu

Koiras punatulkku Raiskionkadulla toukokuussa 2012

Punatulkkua on pidetty lintuna, joka tulee kaupunkeihin ruokinnoille talvella ja kevään tullen katoaa pesimään kuusivaltaisiin sekametsiin. Näin niistä valtaosa tekee edelleen, mutta tänä keväänä jäi pariskunta Laiskaan. Koiras lauloi talomme takana pienessä puistometsässä ja naaras katosi ilmeisestikin hautomaan huhtikuun lopulla. Silloin tällöin metsiköstä kuuluu punatulkun ääntä ja nyt on koiras muutamana päivänä käynyt syömässä silmuja pihassamme. Oikein mukava yllätys, onhan koiras punatulkku yksi koreimmista linnuista maassamme. Saapa nähdä miten pesintä onnistuu ja näemmekö pihassamme jonkin ajan kuluttua nuoria punatulkkuja?

Punatulkku ei tosin ole ainoa metsälaji, joka on päättänyt muuttaa keskelle Valkeakoskea. Sepelkyyhky huhuilee päivittäin ja kävi keräämässä pesätarpeita takapihaltamme. Myös kuusitiaisen laulua kuuluu läheltä aamuisin, sitäkin on pidetty puhtaasti metsälajina. Noinkohan se ensi talvena asettuisi pihamme ruokinnoille, viime talvena täällä ei näkynyt yhtään kuusitinttiä.

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs linturetkelle, mielenkiintoisia havaintoja voi tehdä suoraan omalta pihaltakin!


lauantai 16. kesäkuuta 2012

Houkuttele lintuja pihaan myös kesällä - veden avulla!

Räkättirastas kylvyssä
Kun talviruokinta kevään tullen loppuu, moni piha tyhjenee linnuista. Muutamassa pöntössä saattaa pesiä tiaisia tai kirjosieppoja, mutta yleensä nekin katoavat poikasten lähdettyä liikkeelle. Linnut saa kuitenkin helposti viihtymään pihapiirissä pienellä vaivalla. Ne kun tarvitsevat vettä juodakseen ja kylpeäkseen siinä missä me ihmisetkin.

Matala vesiallas kannattaa laittaa suht avoimelle paikalle, liian suojaisessa paikassa linnut eivät mielellään peseydy. Ja pian huomaa että vesialtaalla on kuhinaa, varsinkin jos lähellä ei ole järveä tai muuta vesistöä. Rastaat ovat varsinaisia nautiskelijoita, ne viipyvät altaassa usein viisikin minuuttia. Pienemmät varpuslinnut viihtyvät pesulla lyhyempiä aikoja ja välillä altaalle on selvää jonoa. Jopa niin paljon että itse laitoimme takapihalle jo toisen altaan. Vierailijalista on pitkä, lintuja käy altailla selvästi ainakin parin sadan metrin päästä. Pajulintuja, hernekerttuja, kirjosieppoja, viherpeippoja, punatulkkuja, västäräkkejä, varpusia, yms - periaatteessa kaikkia lajeja mitä täällä kaupungin keskustassa näin keskellä kesää yleensäkin esiintyy. Vesi kelpaa myös nisäkkäille, ainakin oravat käyvät säännöllisesti juomassa.

Vesialtaita myydään puutarhatarvikemyymälöissä, kuvan kivinen allas löytyi Bauhausista. Tämä maan tasolla oleva allas on selvästi suositumpi kuin toinen jalallinen altaamme. Mutta minkä tahansa altaan hankittekin, muistakaa täyttää se vedellä säännöllisesti, kuumimpina aikoina vettä pitää lisätä päivittäin. Hyvällä onnella saatat saadan jonkin harvinaisemmankin kesävieraan pihaasi, mutta kyllä tavallisistakin lajeista iloa riittää!

lauantai 19. toukokuuta 2012

Mihin pitikään mennä?



Siellä korpin pesä oli, hakkuuaukon reunamännikössä, korkealla männyssä
Mikä siinä onkin, vaikka aikomus on lähteä hakemaan kanahaukan pesää, eksyy sitten aivan muille retkille. Edellisen aamun aikainen lähtö jäi tällä erää haaveeksi. Tosin heräsin samaan aikaan kun normaalisti koko kevään ajan. Kello näytti taas hiukan vaille viisi, mutta kaikenlaisen säätelyn vuoksi lähdin liikkeelle vasta jälkeen seitsemän. Ehkä juuri siksi harhauduin suunnittelematta määritellyn retkikartan ulkopuolelle.

Matkan aikana sain sitten muutamia mukavia kuulohavaintoja. Satakieli lauloi matkan varrella olevassa lehtorääseikössä ja jossain kauempana vihelteli punavarpunen tuttua tutumpaa säettään. Olihan niitä muitakin, pajulintuja, metsäkirvisiä ja tietysti rastaita kaikkialla, rupattelemassa ja soittamassa huilujaan. Mustarastas, lempilintuni osui tienvarsiin näkösälle tuon tuosta. Kun toinen oli lentänyt pyörän edestä metsään, niin toinen oli jo odottelemassa. Punarintojen heleä tiuku toi matkan tekoon oman miellyttävän lisän, ei sen laulusta kevään edistyminen ole vienyt yhtään niiden ensimmäisten sumuisten kevätaamujen laulajien viehätystä.

Ja sitten toinen lempilintu korppi! sen korraus kuului metsän takaa. Siellä sen pesänkin piti olla menneiden keväiden muistikuvien mukaan. Siitä se sitten lähti, lipesin selkeältä matkasuunnitelmalta ja lukitsin pyörän pienen matkaa tiestä siirtolohkareen nojaan. Mäntykangasta, tai oikeastaan hakkuuaukkoa kävellen kohti pesämäntyä, joka kohta hakkuun harvennetussa männikössä oli vielä pystyssä pysynyt, myrskyiltä säästyneenä. Korpin pesä oli kunnossa ja pesän reunan yli sojotti korpin pyrstö, siellä lintu nökötti pieniä poikasiaan lämmittämässä. Myöhässä tämä pesintä, sillä tähän aikaan poikaset olisivat normaalisti jo pesän reunalla ruokaa ronkkumassa. Nyt emo oli pesässä ja toinen lintu lensi yläpuolella kiukuttelemassa, ilmeisen tutulle kulkijalla – olimme kyllä sen verran usein tavanneet.


Siinä se kierteli pesäpaikan ympärillä ja "kirosi" tuttua kulkijaa
Kun tänne saakka olin kävellyt, päädyin jatkamaan tuttuun metsän sirpaleeseen, joka oli hakkuilta unohdettu, toisin sanoen jäänyt toistaiseksi metsäammattilaisilta huomaamatta. Joka tapauksessa se oli vankasti pystyssä ja heti metsän hämärään päästyäni kaikui vastaani peukaloisen ponnekas laulu. Itse laulaja oli vain hetken näreikössä näkyvissä, sukeltaen heti kuitenkin kasvuston sekaan ja puikkelehti varvikossa kuin pieni hiiri, pyrstönnysä topakasti pystyssä. Se mikä sai koko aikomani ohjelman sekaisin, rummutti metsälohkon toisella sivulle, kuivuneen kelon kyljessä.

Siellä pohjantikka rummutti, korkealla kuivuneen kuusenkelon latvassa
Pohjantikka rummutti reippaasti korkealla kuivuneen kelokuusen rungolla ja päädyin sitten etsimään linnun pesää, sillä ilmiselvä reviiri nyt oli kyseessä. Aikansa rummutettuaan lintu lensi puiden sekaan ja lähdin samaan suuntaan. Tuokion kuluttua rummutus kuului toiselta puolen metsälohkoa, aikoi ”pontikka” näemmä juoksuttaa, ja sitten myös juoksutti. Vedätti oikein kunnolla. Sirittäjä lauloi keskellä kuusikorpea, pysähtyi välillä, värisytti laulaessaan siipiään ja kas, oli saanut naaraan jäämään tänne kuusimetsän varjoihin. Toinen peukaloinen lauloi muutaman sadan metrin päässä edellisestä, mutta ei ihmekään sillä paikoin alueella oli tuulen kaatamia kuusia ristiin rastiin ja niitä siinä kiertelin rummuttavaa pohjantikkaa seuratessani.

Sitten se lopetti ja hävisi näkyvistäni. Harmillinen juttu, mutta kun olin leikkiin ryhtynyt, niin olihan se pesäpuu etsittävä. Kului tunti ja toinenkin, mutta puuta jonka alla olisi näkynyt purua, jota aina puun alle runsaasti karisee kun tikka pesäkoloa puun kylkeen porailee. No otin kyllä tästä etsinnästä muunkin hyödyn irti, kuvailin kasveja, ötököitä ja tietenkin tämän vanhan metsäaluetta eri puolilta, sillä tuskin se pitkään enää pystyssä pysyy. Metsäkoneiden ahneet leuat ovat hamuamassa viimeisiäkin metsälohkoja kun vain myyjän ja ostajan kanssa hinnasta päästään yhteisymmärrykseen.

Yllättäen kuulin sitten naputusta, olisiko pohjantikka naputtamassa pesäkoloaan. Ei sentään, lintu oli korkealla kuivuneen kuusen oksistossa ruokailemassa, pohjantikka sentään eikä käpytikka. Odottelin puun alla aikani ja olin jo valmistautunut lähtemään kun pohjantikka lopetti ruokailun ja pudottautui loivaan laskuun puiden lomaan. Siinä se sitten oli, päättelin ja lähdin toiveikkaana kuitenkin samaan suuntaan kun tikka, koska pyöränikin oli sillä suunnalla. Kiertelin puun rungolta toisella ja lopulta päätin kävellä metsästä ja hakkuun yli pyörälle. Hiukan ennen kun olin metsän reunassa kuulin kurkien ääntä ja pienellä aukiolla pysähdyin. Odottelin hetken josko näkisin, montako niitä vielä tähän vuodenaikaan liikkuu, ne menivät kuitenkin puiden takana ja jäivät näkemättä.

Kurkien mentyä kuulin kuitenkin hiljaista naputusta, pohjantikka, mutta missä? Kävelin hitaasti ääntä kohti ja tarkastelin puiden runkoja. Samassa tajusin mistä ääni kuului. Erään puun alla oli runsaasti purua ja kun kiersin puuta taukosi naputus. Puun vastakkaisella puolella oli kahden metrin korkeudella aivan uusi pohjantikan pesäkolo. Uuden kolon alla oli vielä kaksi edellisiltä pesimäkausilta olevaa vanhaa koloa. Tikka oli siis kolossa, joten kävelin pois ja ihmettelin kun en pesäkolopuuta tullessa huomannut. Tosin seurasin juuri tuolla kohden peukaloista ja kolopuu jäi havaitsematta. Neljä tuntia pohjantikan pesän etsintää, mutta tuli siinä paljon muutakin sentään havaittua.  

Vanhaa metsää, mutta kuinka kauan?



maanantai 7. toukokuuta 2012

Tykölänjärvi Tornien Taisto lauantaina

EMÄPITÄJÄN ORNITOLOGIT KAHDEKSAN TUNNIN KEIKALLA

Punainen piste kartalla; tornin sijainti
                                      
5.5.2012 klo. 05:00 lauantai, Tornien Taisto. Tämä on yksi niitä tapahtumia lintuharrastajan elämässä, jolloin aamu-unisinkin harrastaja nousee sängystä jo aamuyöllä, vaikka maastoonlähtö normaalioloissa on kun ollaan pitkällä aamupäivän puolella.

Aamu tosin sarasti vaivalloisesti, pimeä muuttui hämäräksi hitaasti, tihkusateen myötäilemänä. Pilviverho taivaalla oli ilmeisesti paksuin mitä koko kevään aikana aiemmin, siltä ainakin vaikutti. Matkalla Tykölään oli koko ajan pientä vesitihua ilmassa. Ilman aikaisemmin rakennettuja sekä kerran jo uusittuja pitkospuita pääsi tornille kuivin jaloin. Vedenpinta järvessä oli korkeammalla kuin moniin vuosiin, vesi peitti rantametsää kymmenien metrien matkalta. Maisema järvelle tornista katsoen oli suorastaan ellei synkkä niin ainakin surullisen tuhruinen. Vielä aloituskellonaikaan sade lähes tauonnut, aivan kuin kerätäkseen voimia uuteen koitokseen. Sen se myös teki. Vähin erin pisaroiden määrä lisääntyi ja niiden koko kasvoi ja jo parin tunnin tornissaolon jälkeen vettä tuli niin että tornin edustan avoin vesialue kiehui ja kupli sadepisaroiden piiskatessa veden pintaa.

Näkymä järvelle kello 04:57
                                        
Päätetty kuitenkin oli, että koko kahdeksan tuntia ollaan, vaikka sataisi kaatamalla koko ajan. Sateensuojaa ei ollut muuta kuin mitä eriskummallisempia sadepukuja. Niiden turvin sitten ja luottaen kiikareiden ja kaukoputkien vedenpitävyyteen, linssejä välillä kuivaten selattiin niin järven pitaa kuin taivastakin. Ja kyllähän valoakin lopulta löytyi kun aurinko oli noussut pilvien takana korkeammalle. Sumu sen sijaan aika ajoin haittasi näkyvyyttä. Tietenkin aina kun pilvipeite hieman oheni, niin toiveikkaana odotettiin ilman kirkastuvan ja sateen loppuvan. Kyllä se pieniä taukoja pitikin, sade, mutta aina se vaan uudella innolla avasi hanat ja kasteli aina vain lisää.
 
Kuten vanhastaan tiedetään ensimmäisen tunnin aikana tulee se suuri lajimäärä. Kun alueen kaikki paikalla olevat lintulajit ynnätään luetteloon nousee määrä usein lähes puoleen ja usein ylikin lopullisen lajimäärän. Näin kävi Tykölänjärvelläkin taas tällä kertaa ensimmäisen tunnin lajimäärä oli lähestulkoon puolet lopullisesta tuloksesta. Sitähän emme tuossa vaiheessa osanneet arvata olisiko lajeja alle vai yli puolet, sen näyttäisi seitsemän seuraavaa tuntia.

Järven lajisto koostui tutuista lajeista, lähinnä ensin vesilinnuista kuten nykyisin lajistojärjestys (TAC) Association of European Records and Rarities Committees suosittelee. No, kaikesta huolimatta aloitimme listauksen laulujoutsenesta, ja sen jälkeen tuli joukko sorsalintuja, mainittavimpana ehkä uivelo. Näitä kauniita Pohjois-Suomessa pesiviä "Ungeloita" nähtiin yksi koiras ja kaksi naarasta. Telkkään listalla (muutama liian yleinen laji jäi sitten myöhempään _ AHAA-elämyksen myötä kirjaamiseen)  päästyä siirryttiin sitten taustametsän lajistoon, jossa pääosaa esittivät rastaat, peippo, punarinta ja muutama harvalukuinen laji.
Kahlaajista paikalle saapui sopivasti ennen ensimmäisen tunnin vaihtumista uuteen, valkoviklo ja liro.

Vaikka välillä satoi kun "saavista", ei huumori päässyt loppumaan. Välillä vaihdettiin kuivia käsineitä ja osa ajasta, jolloin mitään ei tapahtunut, ja sitä tapahtumatonta tapahtuikin sitten tosi usein. Niin silloin pidettiin kahvitaukoja sekä "lakisääteinen". Kuitenkin osan porukasta oli pidettävä koko ajan huolta tarkkailusta, jotta   yksikään lintu ei päässyt livahtamaan valvonnan ohi.

Hauskaa oli vaikka satoi, ja ehkä juuri siitä syystä.
                                        
Nokikana, haapana ja tuon tuosta äänessä ollut härkälintu olivat juuri niitä lajeja jotka unohtuvat ensimmäisen tunnin aikana kirjata. No, heti toisella tunnilla tuo ahaa-hei onko niitä merkitty? kysymys jollain tuli ääneen lausuttua. Kun sitten yllättäen takametsässä melskasi vielä lehtopöllö oli aihetta hämmästelyyn. Tosin joitain vuosia aiemminkin olimme lehtopöllön listalle saaneet. Läheisyydessä pesivä pyrstötiaispari kierteli myös aivan lähietäisyydellä useampaankin kertaan. Ja sitten kuului hiirihaukan naukunaa, ja vanhempi sekä kokeneempi osa porukasta alkoi odottaa närhen rääkäisyä joka sitten tulikin hetikohta kun lintu havaitsi tornilla olevan väkimäärän. Kurki vaikka pesiikin aivan tornin läheisyydessa, oli vuorossa vasta kun toinen tuosta kurkiparista lensi pellolta saraikolle sukimaan höyheniään. Yksinäinen töyhtöhyyppä matkasi taivaalla kohti kaakkoa (lieneekö ollut sama, jonka JVU oli nähnyt matkaavan luoteeseen muutamaa päivää aiemmin). Rantasipiä emme uskoneet löytävämme sumun seasta järven itärannalta, kuten se oli sieltä edellisinä vuosina löydetty kovalla rannan ja laitureiden selaamisella. Nyt se kuitenkin tuli yllättävän helposti lajiluetteloon, ensin kuului kartanon venevalkaman suunnalta ääni ja vain hetkeä myöhemmin lensi toisesta suunnasta kolme rantasipiä väräjävin siivin tornin suuntaa. Kolmas kuitenkin kääntyi takaisin saatuaan häädetyksi nuo kaksi omalta rantaosuudeltaan ulos.
    Pääskyjen paljous hämmästytti. Järven keskellä seuloi ilmaa lähestulkoon puolentuhatta pääskyä, haara-, räystäs- ja törmäpääskyjä. Näkipä HPI yhden tervapääskyn, joka sitten jäi kirjaamatta tuloksiin koska kukaan muu ei sitä taivaalta löytänyt. pedoista tuon aiemmin mainitun lehtopöllön lisäksi paikalla kävi saalistamassa ruskosuohaukka koiras, joka pienen sateen välisen tauon käytti hyväkseen, mutta sen jälkeen se ei sitten enää sateeseen lähtenyt. Kaksi kuikkaa löytyi myös keskeltä järveä kellumasta, miten sitten salapäiten olivat paikalle saapuneet, joten valvonta ei ilmeisesti sittenkään ollut aivan aukoton. Lajeja tuli lopputunteina todella tiputtelemalla, hitaasti mutta varmasti usein kymmenien minuuttien välein. Lajit jotka yllättivät lopulta myönteisesti olivat nuo aivan viimeiset lajit, urpiainen 3 yks., kottarainen 3 yks., suokukko n. 40 yks. ja viimeisenä havittuna lajina aivan ylitse lentänyt keltavästäräkki. Kello oli tuolloin 12:50.
    Siinä se oli, hansikkaista väännettiin vettä kuin tiskiräteistä, kamoja pakattiin reppuihin ja lähdettiin enemmän ja vähemmän märkinä kotimatkalle. kaiken kaikkiaan näimme 63 lintulajia, joka säähän nähden oli varsin mainio, sillä sääksi, naakka, korppi ja moni muu laji joka periaatteessa olisi pitänyt nähdä jäi sitten löytymättä, mutta hyvä näin. En kirjoita kuten usein kirjoitetaan tämäntapaisen tapahtuman jälkeen; "Oli se tapahtuma, hyvin kestettiin vaikka sää oli mikä oli, ja ensi vuonna uudestaan, oli se kuitenkin hauskaa". Jaa no, tuli se kirjoitettua kuitenkin. "Kammottavasta" säästä huolimatta, tulevina vuosina muistellaan tämän vuoden Tornien Taistoa hymyssä suin ja pienenä sankaritekona, näin ne myytit syntyvät.
    Ja kiitos kaikille mukana olleille t. JVU

"Vesi oli mustaa.."